Sosiaalisen median kuninkaat - opintomatkalla Lontoossa

Ad:tech London 2011 -messut järjestettiin Lontoon Kensingtonissa Olympia-hallissa 21.-22.9. Osallistuin messuille ja niiden yhteydessä järjestetylle konferenssille nyt ensi kertaa. Ensimmäiset ad:tech -messut järjestettiin jo vuonna 1998, Lontoossa ensi kertaa vuonna 2005. Tänä vuonna messut järjestetään ympäri maailman 10 kertaa yhteensä seitsemässä eri maassa.

Messuilla keskitytään erityisesti interaktiiviseen markkinointiin ja mainontaan, aihe-alueina sosiaalinen media, hakukone-, sähköposti- ja matkapuhelinmarkkinointi, online televisio sekä e-markkinointi. Konferenssissa puhujia oli niin monikansallisista yrityksistä, mainostoimistoista, tutkimuslaitoksista kuin eri medioistakin. Koska keskityin lähinnä Audience & Markets -osioon, näin case-esityksiä niin Niken, Philipsin, Walt Disneyn kuin Fiat Autonkin viime aikojen kampanjoinneista.

Puheenvuoron saivat myös Microsoft,  Mozzilla ja Facebook. Viimeksi mainittu esitys pidettiin vain muutamaa minuuttia ennen kuin Facebook julkisti toisella puolella maapalloa uuden Timeline -toiminnon tuloa palveluunsa. Media & Platforms -osiossa esiintyivät myös mm. Youtube, Google, Symantec, Amazon Web Services ja Navteq. Joskus harmitti että ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Vastasiko konferenssi sitten niitä tavoitteita joita osallistumiselleni asetin? Tunsin saaneeni parissa päivässä sellaisen aivomyrskyn, jolla on vaikutusta pitkäksi aikaa. Yksi hienompia kiteytyksiä esitettiin EuroRSCG Lontoon toimitusjohtajan Russ Lidstonen esityksessä. Russ kertoi että voidaksesi menestyä nykypäivän markkinoinnissa, brandisi ei pitäisi enää olla substantiivi (ts. passiivinen nimisana) vaan verbi. Esityksien aikana ymmärsin että brandi pitää johdattaa kuluttajat toimimaan yhdessä yrityksen kanssa. Tyrkyttävän markkinoinnin aika on ohitse ja kuluttajat haastavat brandit mukaansa sosiaaliseen mediaan. Ne jopa omivat brandit itselleen ja käsittelevät niitä niin hyvässä kuin pahassa - välittämättä siitä onko yritys mukana vai ei.

Jo ennen vanhaan sanottiin että "asiakas on aina oikeassa" ja "kuluttaja on kuningas", tilanne ei ole periaatteessa muuttunut miksikään, mutta nyt sosiaalinen verkostuminen kasvaa joukkovoimaksi, jossa tärkein asiakkaasi ei ole se, joka ostaa eniten, vaan se, jolla on kovin ääni - paras verkosto ja eniten kuulijoita.  Tämän viimeisen faktan esitti tj Luca Benini Buddy Mediasta. Tämä muutos on tosiasia, pelottava mutta tärkeä jokaisen markkinoijan herätä huomaamaan.

Myös älypuhelinten antamat tekniset mahdollisuudet markkinoinnin ja viestinnän välineinä kehittyvät valtavasti. Esityksissä oli monipuolisesti tilastotietoa älypuhelinten käytöstä erityisesti Englannissa, mutta myös muissa maissa. Itse messuilla pääpaino näytti olevan juuri älypuhelimille tehdyissä sovelluksissa ja useat messuosastot esittelivät mitä innovatiisimpia palveluita, joita kuluttajat tulevat tulevaisuudessa käyttämään yhä laajemmin. Tätä informaation ja markkinoinnin mediaa ei ole syytä aliarvioida.

Teknisessä mielessä mielenkiintoisin oli Microsoftin markkinonti & online -divisioonan toimitusjohtajan Andy Hartin esitys siitä miten Xbox yhdistää television, netin, ohjelmistot ja sovellukset yhdeksi välineeksi, joka palvelee kuluttajaa saumattomasti. Tällaista tekniikan kehitystä olen odottanut jo kauan, ensimmäiset tekniset ratkaisut ovat jo myynnissä mutta odotan vielä hiukan ennenkuin ostan oman "ihmelaatikon" olohuoneen nurkkaan. Olo on kuin 1960-luvulla, kun televisio tuli lapsuudenkotiini. Vaikutuin etenkin Xbox Live -videosta, jossa katsoja puheen avulla ohjaa laitteistoa ilman kaukosäädintä.

Sellaisen laitteen  minäkin tahdon - etenkin kun juuri tänään sain lapseni totaalisen naurukohtauksen partaalle, kun epätoivoisesti yritin käynnistää televisio-ohjelmaa huomaamatta että erillinen digiboxi ei ollut edes päällä.

Junalla Alppien yli - unelmaa toteuttamassa

Kun ensimmäistä kertaa ylitin Alpit lentokoneella, vaikutuin näkemästäni niin, että toiveissa oli päästä näkemään niitä vähän lähempää. En suinkaan suunnitellut valloittavani niitä vaelluskengät jalassa, joten ajattelin että automatkalla voisi päästä riittävän lähelle Alppeja. Laskettelu ei myöskään kuulu harrastuksiini, joten kesäinen matkan teko tuntui luontevalta valinnalta. Valitettavasti aika ajatuksesta toteutukseen kestikin sitten useita vuosia, automatkailu Euroopassa kun ei ollut perheemme mielestä paras tapa viettää lomaa. Ja lasten ollessa pieniä, ei ajatus autoilusta ollut ensimmäisenä mielessä.

Mutta suunnitelma automatkasta sai jäädä törmätessäni netissä tietoon junareiteistä, jotka eivät tylsästi kulje Alppien lävitse tunneleissa vaan jotka nousevat ylös rinteitä henkeäsalpaavin näköaloin. Tänä kesänä kesälomamatkalla oli tarkoitus tutustua Keski-Euroopan maihin, joten lensimme ensiksi Saksaan, Müncheniin ja matkasimme sieltä junalla Sveitsin Zürichiin. Zürichista jatkoimme matkaa Churiin, jossa nousimme Bernina-junaan. Tämä juna matkaa Churista Italian Tiranoon. Junat ovat upeita panorama-ikkunallisia ja vaunuissa on hyvin tilaa myös matkatavaroille. Matka kesti noin neljä tuntia, yhteensä 122 kilometriä, matkalla oli 55 tunnelia ja 196 siltaa ja viaduktia. Reitti kuuluu Unescon maailman perintökohteisiin - eikä syyttä.

Lähtiessämme Churista ilma oli sadetta ennustava ja pilvet roikkuivat alhaalla. Ehdimme jo pelätä, että Alppien huiput jäisivät meiltä näkemättä, mutta sää parani kun junamme alkoi nousta Alppien pohjoisrinnettä ylöspäin. Korkein näkemämme huippu oli Piz Bernina, joka on 4048 metriä meren pinnasta. Itse rata nousee Churin 584 metrin korkeudesta Ospizio Bernina -aseman 2253 metriin ja laskeutuu Italiassa Tiranon 429 metriin. Reitin korkeimmalla kohdalla saattoi junan ikkunan lävitse tuntea ilman selvästi viilenneen, tuuli piiskasi asemarakennusta ympäröiviä heinäniittyjä ja vaeltajat olivat pukeutuneet paksuihin takkeihin ja pipoihin.  Rata on pääosin yksiraiteinen, joten matka keskeytyi välillä kun odotettiin vastaan tulevaa junaa ohituspaikoilla. Näkymät olivat huikeat ja ylhäällä kirkkaan sään ansiosta pystyimme näkemään selvästi kymmenien kilometrien päähän.

Laskeutuessamme alas Italiaan päin, serpentiinireitti muistutti Norjan vastaavia autoteitä. Suuri hämmästys kävi lävitse junanvaunumme, kun katsoimme miten junanradan viereisellä polulla innokkaat maastopyöräilijät polkivat pyörällään kunnioitettavaa ylämäkeä. Tässä vaiheessa Italiassa vallitseva helleaalto oli jo alkanut nostaa vaunun lämpötilaa, joten pyöräilijöiden kunto täytyi olla todella kova.

Matkalippuja varatessa matkatoimisto oli ehdottanut meille Bernina-junan nettisivujen markkinoimaa parin tunnin bussimatkaa Churista takaisin Sveitsiin puolelle Luganoon. Koska tarkoituksemme oli jatkaa Tiranosta suoraan Milanoon, olimme jättäneet bussimatkan väliin. Tämä olikin hyvä ratkaisu, koska Tiranoon saavuttuamme olimme jo matkanneet yli viisi tuntia junalla ja seurueen nuorin oli selvästi saanut matkailusta vähäksi aikaa tarpeekseen. Tiranossa on kaksi eri rautatieasemaa, jotka sijaitsevat 50 metrin päästä toisistaan. Kumpaankin tulee oma rautatie, jotka eivät ole  yhteydessä toisiinsa. Mikäli meillä olisi ollut kiire, olisimme päässeet jatkamaan matkaa Milanoon vajaan puolen tunnin kuluttua, mutta koska Tirano vaikutti viehättävältä pikkukaupungilta (tai ennemmin isolta kylältä), päätimme jäädä sinne lounaalle.

Parin tunnin päästä jatkoimme matkaa paikallisjunalla kohti Milanoa. Reitti kulki upeiden järvimaisemien kautta, hellesää alkoi uuvuttaa matkailijoita ja niinpä nuorimmat matkailijat uuvahtivat nukkumaan. Saavuimme Milanoon lähes 11 tunnin matkan tehneenä, mutta maisemat olivat olleet sen arvoisia!

Mikäli tämä junamatka alkoi kiinnostamaan, käy katsomassa täältä lisätietoja . Paikkalippu Bernina-junaan on pakollinen ja sen voi varata aikaisintaan kaksi kuukautta ennen lähtöpäivää. Lisävinkkinä suosittelen kulkemaan matkan kuten mekin Sveitsistä Italiaan, sillä Sveitsin junat ovat lähes poikkeuksetta aikataulussa, kun taas Italiassa kaikki on mahdollista - ja aikataulut viitteellisiä. Lähtiessämme maasta parisen päivää myöhemmin totesimme, että Italian suurimmissa kaupungeissa oli alkanut juna-, bussi- ja metrolakko. Onneksi bussipikavuoro Milanon Malpensan lentokentälle kulki vielä ainakin aamupäivästä ja pääsimme ajoissa lentokentälle. Miten olisikaan käynyt jos olisimme tuona päivänä vasta olleet matkalla Milanosta kohti Tiranoa...

Miltä lapsuuden kesä maistui?

Näin aikuisena ei aina muista miltä tuntuu, kun maistaa jotakin makua ensi kertaa. Mutta vahvoja muistikuvia maut tuovat mieleen, jopa jo kauan sitten mielestä unohtuneita tapahtumia ja tilanteita. Mietin tässä eräänä päivänä mikä on vahvin maku, joka tuo mieleen lapsuuteni. Ajattelin metsämansikan upeata, helteessä kypsynyttä makua, joka peittoaa kevyesti tehoviljellyn marketeissa myytävän laatikkomansikan mennen tullen. Ehkä siitä syystä puutarhassani kasvaa itse siemenestä kasvatettuja kuukausimansikoita, jotka tuovat mieleen nuo pellon laidalta kerätyt metsämansikat.

Mietin myös juuri poimitun mustikan makua. Kun on aikansa rämpinyt äidin kanssa mustikkametsässä hyttysten syötävänä, niin mustikan mausta metsässä jotenkin putosi se täyteläisin maku pois. Vasta kun oli päästy takaisin kotiin, mustikat oli perattu ja väsynyt kerääjä sai lautasellisen mustikkamaitoa, oli lupa nauttia mustikan tuoreesta mausta.

Puolukasta en ole koskaan pitänyt, en edes sokerin kanssa murskatusta puolukkasurvoksesta. Sen vuoksi äitini taisi ottaakin minut mielellään puolukkametsään. En koskaan syönyt kuormasta. Ja siihen aikaan ei hirvikärpäsestä tiennyt vielä kukaan eteläisessä Hämeessä, joten syksyinen metsä oli mukavampi kun hyttysiä ei ollut enää niin paljon kuin heinäkuussa.

Kesäinen itse tehty viili oli yksi lapsuuteni makumuistoja. Äitini teki itse viiliä käyttämällä valmista viiliä juurena ja säilyttämällä viilikippoja keittiön kaapissa. En muista kauanko se kesti, mutta ainakin vuorokauden viilien piti tekeytyä. Tässä viilissä oli todella paksu, kermainen päällikerros ja sen päälle ripoteltu sokeri sai viiliin makuvivahteita, joita teollinen valmistus ei valitettavasti pysty toistamaan. Opin myös pienenä sen, että ukonilmalla viilin teko ei onnistu. En tiedä mistä se johtuu, mutta paikkansa tuo vanha tieto piti.

Loppujen lopuksi kaikkein vahvin makumuisto liittyy talkkunajauhoihin. Hämäläiseen tapaan talkkunajauhossa piti valmistusaineina olla kauran ja ohran lisäksi myös hernettä. Ilman herneen makua, talkkuna ei maistunut "oikealta". Opin myös syömään talkkunajauhot ehdottomasti piimän kanssa. Viiliin sekoitettuna tai marjapöperönä se ei maistu siltä lapsuuden talkkunalta.

Yhä vielä vuosien jälkeenkin ostan joka kesä pussillisen talkkunajauhoja. Joinakin kesinä jauhopussi on ollut vielä puolillaan kun kesä on ohitse, mutta tänä kesänä löysin laktoosittoman piimän, joka mahdollistaa kesäherkkuni syönnin vaikka joka päivä. Ja koska talkkuna kuuluu erityisesti helteisiin päiviin, ovat pari viime kesää olleet otollisia talkkunakesiä. Kun lämpötila nousee yli kolmenkymmenen asteen, ruokahalu häviää ja oikeastaan vain nestettä tekee mieli - ja talkkunaa.

Ensikertalaisena #Sometime -tapahtumassa

Kävin tänään SomeTime2011-tapahtumassa. Olin kuullut viime vuoden tapahtumasta netin kautta ja seurasin pitkin talvea tapahtuman nettisivuilla (http://sometime2011.purot.net/) miten ohjelmaa rakennettiin ja miten selvästi pro-porukka oli kasaamassa tulevaa tapahtumaa.

En tiedä missä vaiheessa minulle kirkastui, että paikalle on päästävä. Tuntui että ainakin Etelä-Suomen aktiivisin twitter-porukka jota seuraan, oli tulossa tapahtumaan ja siksi tuntui luontevalta ajatukselta lähteä itse paikan päälle. Onneksi tajusin ilmoittautua ajoissa, koska loppumetreillä kävi ilmi, että tapahtuma alkoi olla täysin buukattu.

Harmittavan työyhteensattuman vuoksi en päässyt paikalle perjantaina, enkä ehtinyt seuraamaan #sometime2011-twiittejäkään kuin vasta perjantai-iltana. Ulkopuolisuuden tunne oli selkeä ja lisäksi osa tutuista oli paikalla vain perjantaina. Pedanttiin tapaani twiittailin vielä illalla miten autolla pääsee paikalle ja onko parkkipaikkoja saatavilla, että vain ei tulisi yllätyksiä matkan varrella.

Tunnustan että aamulla jännitti. Olin yksin matkalla tapahtumaan, jossa osallistujista osa oli netin kautta tuttuja, mutta en ollut heitä aiemmin tavannut. Tilaisuus järjestettiin Aalto Design Factoryssa, Otaniemessä ja saavuin sinne aamupäivästä. Olo oli kuin nettitreffeillä. Vastapuolesta tietää etukäteen yksittäisiä asioita, jopa enemmän kuin työkavereista, joiden kanssa on istuttu vuositolkulla kahvitauot, mutta siihen se sitten jääkin. Ulkonäkö ei aina vastaa avataria tai nicknamella ei ole mitään tekemistä nimilapun kanssa.  Ehkä nimilappuun voisi lisätä some-nimen, jotta olisi helpompi yhdistää nettielämä todellisuuteen.

Yhtäkaikki tapasin paikalla monta tuttua twitter-kaveria, osaa katselin ensin vähän syrjäsilmältä ja osa tuntui heti tutulta. Loistavaa oli, että tiesi heti mistä asioista kenenkin kanssa pääsee etenemään, esim. @käyräranta tunnusti että heilläkään ei ole kompostia - se tieto lievitti huonoa omaatuntoani. Paahteisessa päivässä tuli myös tutuksi @stedi , @teemukorpi ja onneksi tuli tavattua myös @nettimuori. Naisten some -keskustelussa paikalla oli toistakymmentä tuttua twitteristiä, joiden kanssa olimme nopeasti vilkkaassa keskustelussa. Ulkoa kuului pihalta upeaa laulua, sää oli helteinen ja kaikilla oli selkeästi omaehtoinen läsnäolon fiilis.

Jos jotakin jäi tapahtumasta erityisesti mieleen, se oli tunne siitä että some-porukka otti "uudet kasvot" mukaan iloisesti ja vapautuneesti. Totta kai ennestään tutut hakeutuivat toistensa seuraan, osa kun on tuttuja myös tosielämässään. Mutta ihan yksin ei tarvinnut jäädä. Ainakaan jos vähän uskalsi ottaa kontaktia. Ajaessani iltapäivällä kotiinpäin päätin että tänne täytyy tulla ensi vuonna uudestaan. Peukutan!

Mustarastaan konsertti-illat

Stressinpoiston yksi parhaimpia ja upeampia keinoja on keväisin kotimetsästä illan pimeydestä sisälle kiemurteleva mustarastaan konsertto. Tämä upea laulaja elelee vuoden ympäriinsä pihapiirissämme. Lintulautamme pähkinä- ja siementarjonta takaa vieraamme viipymisen luonamme myös talvisin. Musta höyhenpeite ja kirkkaan oranssinkeltainen nokka on eittämätön tunnusmerkki.

Mustarastas viskoo lintulaudan alta auringonkukansiementen kuoria ja poimii pienempien lintujen maahan pudottamia siemeniä. Lintu on raju liikkeissään ja pelästyttää joskus tiaislauman lentoon. Tuo sama riehakkuus ja ruoanetsintä harmittaa puutarhuria, kun mustarastas pöyhii japanilaisen puutarhanurkkauksen sammalpeitteet ympäriinsä etsiessään sammalten alta syötävää. Valitettavasti sammalpeite ei ole vuosien varrella päässyt koskaan kunnolla juurtumaan männyn käkkyrän alle, kiitos laulajavieraamme.

Keväisin mustarastas palkitsee vieraanvaraisuutemme illan kahdella konsertolla. Ensimmäinen alkaa iltaseitsemän aikoihin, mutta on vasta lämmittelyä. Varsinainen konsertti pidetään illan hämärtyessä ja auringon juuri laskettua. Silloin tuo taituri lentää lähelle makuuhuoneemme ikkunaa ja esittää monipuolisen lauluvalikoimansa. Pimeydestä sisälle tuleva ääni keskeyttää iltalukemisen ja on oikein keskityttävä kuuntelemaan. Yleensä laulu myös johdattaa kuuntelijansa uneen. Odotan joka kevät innokkaana öiden lämpenemistä, jotta pääsen mukaan konserttiyleisön joukkoon.

Tämä luonnon konsertti tuo mieleen eräät kaukaiset kesäiset illat, kun asuimme kaupungissa kerrostalon ylimmissä kerroksissa. Paahteisen päivän jälkeen pidimme parvekkeen ovea auki, niin korkealla ei ollut pelkoa hyttysistäkään. Ja sitten täysin varoittamatta, ilmassa alkoi leijua saksofonin soitto, joku naapureista soitti kaihoisasti Louis Armstrongin "Summertime" -kappaletta ( http://www.youtube.com/watch?v=iBWSEPvT9IQ ). Kävi ilmi, että naapurimme repertuaari käsitti vain parisen kappaletta, mutta "Summertimen" myötä annoimme sen hänelle anteeksi.

Mustarastaalla soitin kulkee aina mukana ja vaikuttaa siltä, että konserttiesitys vaihtuu joka kausi vähän erilaiseksi, ainakaan vielä eivät kappaleet ole alkaneet liikaa muistuttamaan toisiaan. Mielestäni jokaisen ihmisen lähistöllä pitäisi asua yksi soittotaituri, maailma olisi tuolloin varmasti paljon rauhallisempi ja rennompi paikka.

Turhaan menetetty tietotaito

Ihminen näyttää rakennetun niin, että jokaisen sukupolven on pakko nuoruutenta innossa toistaa aiempien sukupolvien virheet. Meihin on sisäänkirjoitettu taipumus aikuisuuden kynnyksellä kyseenalaistaa kaikki vanhempien opit ja neuvot - vain voidaksemme itse kokea samat pettymykset ja epäonnistumiset kuin he aikoinaan..

Tuossa kolmenkympin jälkeen sitä sitten toteaa, että olisi jotain varoituksia ehkä kannattanut uskoakin. Kun tajuaa vanhempiensa sanoissa olleen jotakin järkeä, on ihminen ohjautunut siihen esi-isien vuosisatojen aikana tallomaan uomaan, joka vie ihmiskuntaa vääjäämättä eteenpäin.

Tosin ehkä tuo kyseenalaistaminen ja "minä itte"-mentaliteetti on ihmiskunnan keino kokeilla, josko ympäristö ja kulttuuri olisivat sittenkin muuttuneet niin, että se missä isä ja isoisä aikoinaan epäonnistui, onkin pojalle nyt mahdollista. Rajat on tehty rikottaviksi ja jokainen sukupolvi saa aina jotakin sellaista toteutumaan, missä ennen ei onnistuttu. Ja taustalla kulkee vahvana kudelmana sukupolvien kutoma kokemusten verkko, johon uudetkin oivallukset limittyvät ja tukeutuvat.

Valitettavasti työelämässä näkyy tämän tietotaidoksi kutsutun pääoman aliarvostaminen siellä elon toisessa päässä. Olen ollut useasti mukana suunnittelemassa ja tukemassa uuden, nuoren työntekijän kouluttamista työtehtäviinsä. Mitä tärkeämpi tehtävä, sitä tarkemmin koulutusta työntekijälle annetaan. Parhaimmissa tapauksissa uusi työntekijä saa oman kokeneen ohjaajan opastamaan työhön tulijaa.

Jos fiksu työnantaja suorastaan houkuttelee nuoria työntekijöitä innovaatioihin ja kokeiluihin, vanhempien työntekijöiden annetaan surutta lähteä eläkepäiville mahtava tiedon määrä mukanaan. Mitä pidempään työntekijä on ollut työnantajan palveluksessa, sitä moninaisempi on hänen tietomääränsä alan ja työtehtävien osalta. Jos sitten tulee tarve vähentää työntekijöitä esim. taloudellisen tilanteen vuoksi, työnantaja heittää usein ulkopuolisen mielestä surutta ammattitaidon yhtä matkaa työntekijän kanssa eläkeputkeen.

Mielestäni työnantajan tulisi pari vuotta ennen eläkeikää käydä työntekijän kanssa lävitse suunnitelma miten eläkkeelle siirtyminen toteutetaan. Työnantajan kannattaisi kertoa vanhenevalle työntekijälle miten suuressa arvossa tämän kokemusta ja tietotaitoa yrityksessä pidetään. Samassa yhteydessä työnantaja voisi ehdottaa kuka yrityksen työntekijöistä tulee toimimaan tulevan eläkeläisen "oppipoikana".

Eläkeläisen viimeinen pitkä projekti olisi tiiviissä yhteistyössä opettaa tälle opetettavalle mahdollisimman laajasti omaa osaamistaan. Opetettavan ei välttämättä tarvitsisi tehdä juuri samaa työtehtävää, hän voisi olla joko vasta-aloittanut tai sitten talossa jo kauemmin ollut konkari, jolla työvuosia olisi kuitenkin edessä vielä toista kymmentä. Näin tieto jatkaisi yrityksessä eteenpäin kuin viestikapula, sen ei annettaisi pirstoutua ja hävitä ihmisten mukana.

Kun on kyse eläkkeelle siirtymisestä, on ajankohta yleensä hyvissä ajoin tiedossa. Sen vuoksi tällainen tiedonsiirto olisi helppo toteuttaa. Paitsi että opettaminen olisi vanhenevalle työntekijälle henkistä selkärankaa kasvattava kokemus, se myös antaisi lähtijälle tunteen, että hänen kokemustaan todella arvostetaan. Mikä estäisi työnantajaa järjestämästä tiedonsiirtopalavereita, joissa konkari tietystä aihepiiristä pitäisi alustuksen koko työryhmälle ja sen jälkeen käytävässä keskustelussa olisi henkistä pääomaa jaossa laajemmaltikin.

Sen sijaan että eläkkeelle lähtijä pahimmassa tapauksessa syrjäytettäisiin aktiivisista työprojekteista sivuraiteille pölyttymään viimeisiksi kuukausiksi, hänet tulisi nostaa erityiseen asiantuntija-asemaan. Jopa niin että mahdollisuus keskustella hänen kanssaan erilaisista ratkaisuista säilyisi myös eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Tämä takaisi sen että kovalla kokemuksella hankittu tietotaito todella jäisi yritykseen kasvamaan korkoa ja tuomaan henkistä pääomaa yrityksen kassaan.

Multasormen manikyyri

Tähän aikaan vuodesta puutarhaansa höyrähtäneet erottaa kevyesti missä tahansa palaverissa tai muussa kohtaamisessa. Kynsinauhan sivussa oleva häivähdys multaa, epämääräiset kynnen reunat ja ikävät repeämät tai karhea kädenpuristus kielivät välittömästi omistajansa harrastuksesta.

Kun on koko pitkän talven odottanut pääsevänsä istuttamaan kasveja, jakamaan vanhoja perennoja tai kitkemään kukkapenkkiä, niin ei siinä ensimmäisenä tule mieleen kumihanskat. Kun keväinen multa tuoksuu ja ilmassa on leppeän pehmeä tuulonen, kädet on pakko saada möyrimään lämmennyttä multaa.

Viimeistelin eilen äidilleni pari vuotta suunnitellun kukkapenkin. Omassa puutarhassamme oleva taikinamarja-aidanne on oiva lähde lukuisille pistokkaille ja niinpä olenkin kasvattanut äidilleni reippaita pensaan alkuja. Viime talven aitapistokkaat kasvoivat jo äitini kasvimaan reunalla ja nyt oli aika siirtää ne omaan penkkiinsä. Uudet penkit rajaavat äitini puutarhassa nurmikon ja kasvimaan välistä aluetta. Penkin pohjustus ja kasaaminen aloitettiin jo viime syksynä, jotta talvi painoi multaa tiiviimmäksi.

Joten eilen sitten kävin siirtohommiin, noin toista viikkoa myöhässä sitkeän flunssan vuoksi. Taikinamarjoissa oli jo avautuneet silmut eli siirto oli hieman uskalias. Mutta kun maa, jossa pistokkaat kasvoivat, piti saada sipulimaaksi, ei armoa tunnettu.

Lisäksi samoihin penkkeihin siirrettiin vajaa kymmenen vuotta sitten harkitsemattomaan paikkaan istutettuja vuorenkilpiä. Isäni vielä eläessä vuorenkilvet oli istutettu tontin pohjoisen reunan korkeaan ojanpenkkaan. Mutta kun samaan paikkaan oli myös istutettu pensasruusuja, olivat vuorenkilvet hätää kärsimässä. Löysin siis itseni keikkumasta kaltevalla reunuksella, kädessäni pistolapio, jolla kaivoin vuorenkilpiä savisesta ojanpenkasta toistametristen ruusujen tarttuessa milloin takin hihaan tai housun kankaan lävitse ihooni.

Niin että tänään selkä on jumissa ja jalat jäykkinä. Multasormen kädet ovat luonnon manikyyrin jäljiltä kuivat, kynsinauhat osin revenneet, multareunuksiset ja epämääräiset. Vaikka rasvasin ahkerasti käsiäni illalla, ei lopputulos näytä kovinkaan kummoiselta. Onneksi tähän on tottunut, kauniit kädet kynsilakkoineen saavat odottaa kesähelteitä. Niin kauan kuin puutarhan kevätkiireet ovat pahimmillaan, ei tässä ehditä moisiin pikkuseikkoihin tarttua.

Ja onhan sitä harrastuksensa takia vähän pakko kärsiäkin. Niin paljon puutarha antaa, että täytyy sen myös vähän ottaakin.

Yllä olevassa kuvassa on muuten puutarhamme yksi tämän vuodenajan suosikeista: kevätkaihonkukka (Omphalodes verna, ruots. ormöga). Varjoiseen paikkaan istutettuna kasvi leviää hillitysti ja loistaa juuri nyt taivaansinisin kukin.

Omassa pesässä julkisesti twiittaillen

Osallistuin eilen Elintarvikepäivät 2011 -tilaisuuteen Helsingin Messukeskuksessa. Paikalle oli saapunut yli tuhat suomalaista elintarvikealan vaikuttajaa. Ohjelma käsitti perinteiseen tapaan aluksi yhteisen pari tuntia kestäneen osion, jonka jälkeen osanottajat jakautuivat kuuteen eri vaihtoehtoiseen ohjelmakokonaisuuteen. Osa meistä tosin vaihteli ohjelmista toiseen, koska päivän ohjelma tarjoisi paljon monipuolista kuultavaa.

Näin sosiaalisen median imaisemana, jäin kaipaamaan ohjeistusta Twitterin hashtagin käytöstä. Missään vaiheessa yleisohjelmaa ei asiasta kerrottu. Eikä kyllä näissä erikoistumisohjelmissakaan. En tiedä sitten oliko asia jätetty viestintäosiota johtaneen puheenjohtajan vastuulle omassa ryhmässään, ainakaan tieteellisellä puolella josta aloitin, ei asiasta mainittu sanallakaan. Eikä lainsäädäntöpuolella lounaan jälkeen.

Iltapäivän viimeisen osion vietin viestintään keskittyneessä ryhmässä, jossa keskityttiin sosiaaliseen mediaan, verkostoihin ja vastuulliseen viestintään mm. sosiaalisen median kautta. Näistä aiheista löytyikin twiittaamisen aihetta ja oikea hashtagkin löytyi parin kokeilun jälkeen. Kiitos aktiivisten twitteristien, jotka olivat hashtagista sopineet edellisenä päivänä! Näin järjestäjät olivat antaneet kädet ja vallan paikallaolijoille aivan kuin heitä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä ohjelmasta pidetään, saati että käyttäisivät kommentteja ensi vuoden tapahtuman suunnittelussa.


Tuli tunne että järjestäjät halusivat itse hoitaa pesänsä, tehdä oman juttunsa juuri omalla tavallaan huutamalla joukoille, antamatta mahdollisuutta järjestäytyneeseen kommentointiin tai oikeaan osallistumiseen. Ohjelmakin oli jälleen niin tiukalla ajalla, että kysymyksille ei missään foorumissa juuri ollut aikaa käsitellä yhtä-kahta enempää, tutkimuspuolen ohjelma laahasi heti alkuunsa aikataulun perässä kun innokkaat kuulijat halusivat kysellä esiintyjiltä, kun kerrankin olisi siihen ollut loistava tilaisuus.


Puhelimen akku veteli niin viimeisiään että en juuri päässyt katsomaan mitä #elintarvikepaiva -hashtagin kautta päivästä oli kommentoitu, joten jätin sen suosiolla illan ohjelmistoksi. Vaan pettymys oli suuri, twiittejä ei ollut kuin joitakin kymmeniä, vaikka paikalla oli tuhat ihmistä - olisiko kannustus twiittailuun myös rohkaissut jakamaan päivän antia niille, jotka eivät paikan päälle olleet päässeet tai jotka olivat valinneet jonkin toisen esityksen ja olisivat ehkä voineet tutustua muihinkin esityksiin twiiteillä tulleiden kehujen perusteella.

Ohjatun kommentoinnin puute harmitti, mutta oli jo jäämässä unholaan, kun törmäsin twiittiin jossa kerrottiin Marcuksen kohinaa -blogissa olevasta uudesta kirjoituksesta http://arcius.co/twitter-kayttoon-tapahtumissa

Oli kuin olisi omia ajatuksiaan lukenut kirjoitettuna. En siis ollut ainoa jota tämä asia on juuri tänä keväänä harmittanut. Tosin kommentissani tuohon blogikirjoitukseen kyllä lupasin pyhästi nostaa ensi kerralla käden ylös ja kysyä järjestäjältä virallista hashtagia. Olkoon vastuu myös meillä kuulijoilla, ollaan aktiivisia ja pidetään twiitti-lippua korkealla. Edessä on tänä keväänä vielä pari hyvää tapahtumaa, joissa voin joutua lupaukseni lunastamaan - toivottavasti niiden järjestäjät haluavat jakaa pesänsä tapahtumat oikeasti julkisuuteen ja antaa palautteelle kunnollisen väylän. Twiit! Twiit!

Kehtaisiko jättää äänestämättä?

En ole suuremmin kiinnostunut politiikasta. Osaan yleensä eduskuntavaalien jälkeen parin kuukauden kuluttua pääministerin nimen ulkoa. Ulkoministeri sekä kauppa- ja teollisuusministeri myös tulee tutuksi, ehkä myös valtiovarainministerit, mutta siihen se sitten yleensä jääkin. Nolostuttaa joskus ihan oikeasti, kun ei aina edes muista ketkä puolueet ovat hallituksessa ja ketkä oppositiossa.

Näin keski-ikäisenä kyse ei oikeastaan enää voi olla protestista maailmaa vastaan, siihen olen eittämättä liian vanha. Ehkä kyse on siitä, että onhan noita hallituksia jo nähty. Samat valtakunnallisesti kuluneet naamat tekevät politiikasta ammatin ja näin vaalien alla tulevat hymyilemään minulle teiden varsille, sanomalehtien sivuille ja mieliohjelmani mainoskatkoille. Saadakseen mahdollisimman laajan kannatuksen, luvataan jokaiselle äänestäjäryhmälle tasapuolisesti kaikkea hyvää ja ollaan sitä suurta tasaista ehdokasmassaa - josta sitten joku valopilkku nousee kärjistyksillä helposti ylitse muiden. Mitä tärkeämpi ehdokkaan asema omassa puolueessaan on, sitä suurempi vaikutus tällä erottujalla on "tehdä historiaa" äänestyspäivänä.

Mutta kun äänet on julkistettu, haastattelut annettu ja hallitusneuvottelut käyty, ei arjessa juurikaan mitään eroa entiseen näy. Epäilen että kovat puheet ja ruusuiset lupaukset iskeytyvät ylinopeudella valtiontalouden realiteetteihin ja virkamiehet pistävät porukan jälleen heille tekemäänsä leikkikehään. Vain tosi kovat ministerit pystyvät jättämään itsestään jäljen Suomen politiikan historiaan.

Taidan olla pahasti kyyninen - pyydän siis anteeksi teiltä, jotka jaksatte edelleen uskoa ja vaikuttaa ympäristöönne politiikan avulla. Toivon että tämä asenteeni ei ole kovin tarttuvaa lajia, ainakaan ikäisteni seurassa. Yleensä keski-ikäiset äänestävät perinteitä kunnioittaen, ehkä totutusti samaa puoluetta kuin kaikkina menneinä vuosina, ehkä jopa joka kerta sitä tuttua ehdokasta.

Käytin tällä viikolla ensi kertaa elämässäni vaalikonetta. Twitterissä sitten twiittasin epäuskoisena, kun kone ehdotti eniten yhtäläisyyksiä itseäni kaksikymmentä vuotta nuoremman, ruotsinkielisen miehen kanssa. Tulos oli kyllä aivan kaikkea muuta kuin odotin. Epäilykseni vahvistui, kun tutustuin lähemmin ehdokkaaseen ja hänen vaalisivuihinsa. Lieneekö epäonnistumisen syynä sitten vika tietokoneohjelmassa vai vastasinko kysymyksiin liian pinnallisesti. Toivottavasti parinyhdistämisohjelmat eivät käytä samaa perusohjelmaa tai sitten se juuri on yhtenä syynä korkeisiin avioerolukuihimme.

Koska Suomessa on tapana kunnioittaa vaalisalaisuutta jopa aviopuolisoiden kesken, en aio paljastaa ensi viikolla kävinkö äänestämässä vai en. Mutta näin pari päivää ennen virallista äänestyspäivää en voi luvata mitään. Onko minulla kanttia jättää äänestämättä ensimmäistä kertaa? Riittääkö luonto vai voittaako perinteiden taakka?

Epäitsekästä elämää internetissä

Olen ihaillen seurannut, miten erilaiset ihmiset ovat ottaneet internetin hienosti haltuunsa ja käyttävät sitä luontevana osana omaa elämäänsä. Opiskelu, työ, harrastukset ja unelmat kutovat monipuolisen verkon, jossa internetin eri välineitä käytetään hyväksi.

Samalla olen oppinut inhoamaan sosiaalinen media -sanaa. Tuntuu että sillä yritetään karsinoida tietyntyyppinen toiminta internetissä omaan, ehkä vähän ala-arvostettuun luokitukseen. Sitä ala-arvostetumpaan, mitä huonompi tietämys henkilöllä on netin mahdollisuuksista. Vastaväitteenä esitetään usein, että luonnollinen kanssakäyminen näivettyy tai henkilö vieraantuu "oikeasta elämästä", jos hän viettää aikaa sosiaalisen median parissa.

Osalla ihmisistä netti muodostaa yhden osan monipuolista ja aktiivista elämää. Tässä internet tarjoaa välineen, median, ajatusten ja yhdessäolon jakamiseen. Toisaalta se voi tarjota toisille tasapuolista mahdollisuutta osallistua aktiiviseen elämään muiden kanssa. Henkilö, jolla voi olla jokin ruumiillinen tai henkinen este toimia yhdenvertaisesti muiden kanssa, tai jonka asuinpaikkakunta vaikeuttaa esim. tietyn harrastuksen toteuttamista, voi löytää internentin kautta mahdollisuuden vaikuttaa ja osallistua tasavertaisesti. Tekeekö internetin käyttö tästä yhdessäolon mahdollisuudesta muka muita huonomman?

Aikoinaan oppinut ihminen oli suuresti arvostettu, koska mahdollisuus opiskella tarjoutui vain harvoille. Tieto oli myös arvokasta, sitä ei jaettu suurille ihmisryhmille. Ihmisen arvostus perustui tietoon, ja itsekkäänä olentona osa myös piti tiedon mustasukkaisesti itsellään nostaakseen oma arvostustaan. Tietoa annettiin pieninä annoksina ja sillä taattiin joko oma taloudellinen asema tai sosiaalinen arvostus.

Internet on väittämättä mullistanut tiedon maailman. Mielipiteet, faktat ja fiktiot leviävät ympäri maapallon nopeammin kuin koskaan. On ollut hienoa huomata miten internetissä on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita jakamaan omaa osaamistaan - jopa täysin veloituksetta. Esimerkiksi YouTube, joka suurelle yleisölle tuntuu olevan vain sekoitus hauskoja kotivideoita ja jukeboxia, on täynnä erilaisia visuaalisia käyttöohjeita, opetusvideoita ja oikeasti arvokasta kuvallista viestintää.

Ongelmaksi on muodostunut se, että internet on valtavan laaja ja ihmisten on vaikea löytää etsimäänsä. Tässä avuksi tulevat ne ihmiset, jotka eivät välttämättä itse tuota sisältöä, mutta jotka osaavat poimia helmet tarjonnasta ja jakavat sitä eteenpäin. Itse en ehdi seuraamaan esim. markkinoinnin uutisointia niin paljon kuin ehkä pitäisi, mutta seuraamalla esimerkiksi Twitterissä näitä "seulojia", olen saanut paljon arvokasta ja rahanarvoista tietoa, josta oikeasti on hyötyä sekä työelämässä että harrastuksissani. Hatunnostoni sekä sisällöntuottajille että seulojille, elämäni on paljon rikkaampaa teidän ja internetin ansiosta.

Näkökulmia ja rutiineita

Minulla on työperäinen ongelma. Huomaan, että käsittelen herkästi vastaantulevia tehtäviä ja haasteita vain omista lähtökohdistani. Syynä voi olla useinkin hektinen työtahti tai jo ennestäänkin täysi tehtävälista, joka kummittelee mielessä. Vastaus kysymykseen tai pyyntöön lähtee selkärangasta ennenkuin aivot ehtivät mukaan. Aina se ei tarkoita, että ensiratkaisu asiaan olisi se kaikkein helpoin - valitettavasti joskus se voi tarkoittaa jopa ylimääräisiä työtunteja tai turhanpäiväistä viivästystä.

Olen yrittänyt opetella ottamaan etäisyyttä asioihin, pyytämään hetken miettimisaikaa tai esimerkiksi tarkentanut kysymysten muodossa työtehtävää yhdessä sen antajan kanssa. Usein ensireaktio vie kyllä kaltaiseni konkarin oikeaan, mutta mitä visaisempi tai laajempi asia on, sitä tärkeämpää on tarkastella sitä kuin ulkopuolisena. Joskus toivoisikin, että ne kaikkein parhaimmat työideat keksittäisiin perjantaina iltapäivällä, jotta aivot voisivat käsitellä niitä rauhassa viikonlopun ajan.

Eräänä yönä heräsin jostakin syystä täysin virkeänä. Odottelin aikani, mutta koska unta ei tuntunut millään tulevan, annoin periksi ja päätin aikani kuluksi käsitellä kaikessa rauhassa edellispäivänä palaverissa esiinnoussutta ideaa. Taisin olla hereillä parisen tuntia ja sinä aikana uusi kampanjaidea muotoutui kuin huomaamatta. Olin niin virkeä, että en nähnyt mitään syytä kirjoittaa muistiinpanoja  - jotenkin olin täysin varma, että muistaisin kaikki yksityiskohdatkin vielä aamulla.

Kun sitten töissä kerroin palaverissa suunnitelmasta ja sivulauseessa kerroin sitä yöllä parisen tuntia kehitelleeni, työkaveri pudisti päätään ja luuli kai minun lopullisesti seonneen. Nyt suunnitelma on selvityksessä ja toivottavasti voimme käyttää sitä tulevassa kampanjoinnissa. Jos olisin yrittänyt samaa työpäivän aikana, sähköpostin tulviessa ylitse ja puhelimen jatkuvasti keskeyttäessä, en olisi pystynyt samaan. Työpäivänä rutiininomaiset työt etenevät vauhdilla, mutta ajatustyötä vaativat tehtävät on pakko jättää toimiston ulkopuolelle.

Tehtäväsuunnittelussa sekä uusi näkökulma että arkirutiinista poikkeava ympäristö tuottavat parhaat ideat. Aivoriihet toimivat mielestäni parhaiten, kun yhdessä ensin pureudutaan ongelman lähtökohtiin ja sitten jätetään se hetkeksi odottelemaan kunkin osallistujan alitajuntaan. Tässä vaiheessa pitäisi osata nousta riittävän kauas tilanteen ulkopuolelle ja katsoa asioita laajemmasta perspektiivistä. Kuten yllä olevassa kuvassa, näkymä Pariisin Sacré-Coueuriltä antaa kaupungista täysin eri kuvan, kuin vaikkapa Riemukaaren ympäristön autovilinä.

Pitäisi useammin muistaa nousta ylemmäs ja katsella kokonaisuutta. Siitä voisi oikeasti olla hyötyä.

Aikaansa edellä

Ajattelin aikoinaan, että kunhan lapset lentävät pesästä, niin minulle tulee ylimääräistä omaa aikaa. Mietin tuolloin, että mitä sillä kaikella ajalla tekisin. Lukeminen, rakas harrastukseni, nousisi uusiin sfääreihin kun kukaan ei keskeyttäisi kesken jännittävän juonenkäänteen muutaman minuutin välein. Järjestötoimintaan en haikaillut takaisin, ne loputtomat talkoot sillä samalla pienellä ydinporukalla on jo toteutettu. Puutarha vie kesällä kaiken liikenevän vapaa-ajan - mitä nyt auringon laskiessa olisi pakko käydä kruisailemassa aviopuolison kanssa lähikaupungin kaduilla V8:n antaessa sykettä elämään.

Mietin niitä loputtomia syksyn ja talven iltoja, jolloin autotalli kutsukoon rauhassa miestä ja minä istun iltaa takan edessä. Olisihan se helppo tuijottaa televisiota, ottaa kudin käteen ja sammaloitua nojatuoliin. Äitiyslomilta tiedän miten helppoa on suunnitella viikko-ohjelma televisiosta tulevan ohjelmatarjonnan mukaan. Hitaasti televisio vetäisi minut pääosin passiiviseen rinnakkaiseloon, josta havahtuisin iltamyöhään nukkumaan.

Ajatus omista kotisivuista tuntui riittävän haasteelliselta ja myönnettäköön narsistiselta ajatukselta. Ehkä tuolloin, jo lähes kymmenen sitten, omat kotisivut olivat harvinaisempia. Leikittelin ajatuksella mitä aiheita sivulla käsiteltäisiin ja miten talvikuukausina maalaisin puutarhani tarinoita kesän väreistä ja tuoksuista haaveillen. Lukijoiksi kuvittelin muita yhtä pahasti peukalonsa vihreäksi värjänneitä.

Mutta lapset ovat vielä kotona, eivätkä toivottavasti lähde vielä ainakaan viiteen vuoteen - alaikäisiä kun ovat. Huomasin että sen lisäksi että olen itse pikku hiljaa muuttunut, on myös netti muuttunut valtavasti. En yksinkertaisesti jaksanut enää odottaa, että sitä ylimääräistä aikaa jostain siunaantuisi. Päätös omasta blogista on syntynyt viimeisen puolen vuoden aikana. Tuntui että nyt on juuri oikea aika aloittaa.

Tämän ensimmäisen kirjoituksen julkaisen kainosti vain itselleni. Seuraavasta voisin jo vihjaista twiitillä. Ehkä joku jopa tulisi lukemaan - ajatus huimaa, mutta hyppäsin juuri koneesta ja toivon että laskuvarjoni kantaa pitkälle.