"Moikka pitkästä aikaa. Luulin jo että olet kokonaan hylännyt meidät"
Tämä twiitti herätti minut tajuamaan, että addiktioni oli jälleen kerran vienyt minut pahasti mukanaan ja sosiaalinen nettielämä oli jäänyt elämässäni taka-alalle. JonnaKe-blogi oli myös jämähtänyt viime syyskuulle, joten lähes puoli vuotta olin vain hipaissut digitaalista jalanjälkeäni nettimaailman bittipintaan.
Huomasin myös, että viime kertaisesta työpaikan kahvitauosta oli todella kauan - en edes muistanut milloin olin muiden kanssa pöydän ääreen istunut! Lounastaukoja ei myöskään ollut montaa, olen jo vuosikausia rääkännyt elimistöäni paastoamalla työpäivät, mutta nyt olivat itse tauotkin jääneet väliin.
En tiedä yleistänkö, mutta useammin kerrotaan siitä, miten jokin loistava harrastus vaikuttaa arkipäivän elämään. Vahva järjestöihminen venyy iltaisin ja viikonloppuisin uskomattomiin vapaaehtoistehtäviin, autoharrastajaa ei juuri autotallin ulkopuolella näy, himoneuloja täyttää ympäristönsä upeilla luomuksillaan ja neuloo vaikkapa juuri kahvitunnilla kymmenettä sukkaparia. Yhteistä näille ihmisille on se tietty palo, joka syttyy silmissä kun keskustelu lähestyy itselle tärkeätä asiaa.
Minä olen pahasti riippuvuussuhteessa työhöni. Näin on ollut ensimmäisestä vakituisesta työstäni lähtien. Olen aina heittäytynyt surutta uusiin projekteihin, tehnyt työtä kellonajasta riippumatta ja vähät välittänyt itsestäni. Työni on aina ollut monipuolista, toteutan useita eri projekteja ja työtehtäviä samanaikaisesti. Mitä monimutkaisempi työvyyhti, sen paremmin viihdyn. Myös työtehtävien ja vastuun kasvaminen kokemuksen myötä haastavat minut yhä uudelleen.
Edellä mainitun perusteella voisi luulla että olisin työurallani hypellyt firmasta toiseen etsien yhä uutta oksaa jolle istahtaa, mutta tosiasiassa olen viipynyt yhdessä puussa nykymittapuun mukaan todella pitkään ennen lentämistä toiseen puuhun. Olen ollut työelämässä lähes kolmekymmentä vuotta, mutta nyt on menossa vasta kolmas vakituinen työpaikka. Ensimmäisessä äitiyslomasijaisuustehtävässä viivähdin vain vajaa kaksi vuotta, seuraava työsuhde kesti huimat seitsemäntoista vuotta ja nyt on menossa jo yhdeksäs vuosi tässä kolmannessa puussa.
Uusia haasteita ei tarvitse aina etsiä uudesta työpaikasta, sen voi löytää myös omasta itsestään siinä tutussa työpaikassa. Minulla on ollut ilo tehdä työtä firmoissa, jotka ovat vahvasti kehittyneet siellä ollessani. Myös työtehtäväni ovat muuttuneet ja olen päässyt muokkaamaan niitä omanoloisekseni. Ehkä se on ollut syynä viihtymiseeni ja halukkuuteeni panostaa yritykseen.
Hintana on usein olleet pitkät työpäivät, repaleiset viikonloput ja laiminlyöty sosiaalinen yksityiselämä. Lapset ovat tottuneet siihen, että meillä molemmat vanhemmat tekevät töitä tarvittaessa myös iltaisin tai viikonloppuisin. Lienemme näyttäneet heille osin huonoa esimerkkiä, mutta vastapainona olemme myös pystyneet näyttämään miten harrastus tuo sisältöä elämään. Minun harrastukseni on puutarhanhoito, ja koska se Suomessa painottuu niin vahvasti kesäkauteen, pääsen siitä syystä valitettavasti uppoamaan syvälle töihini pimeänä vuodenaikana.
Ja kun Luoja on myös antanut minulle syntymälahjaksi pedantin sydämen, on laaja toimenkuva ja innostunut työntekijä korviaan myöten tehtävissään. Voisi kuvitella että tämä yhdistelmä olisi työnantajan silmin optimaalinen ratkaisu. Näin ehkä onkin, mutta vaarana on, että työaddikti vetää itsensä piippuun ja lopputuloksena on lopenuupunut työraakki, josta ei ole iloa kenellekään.
Muistan kun kerran nuorempana raahauduin yömyöhällä kotiin, olin tehnyt kaikki keskeneräiset työt siihen vaiheeseen, että pystyin mielestäni jäämään kahdeksi viikoksi lomalle. Olin niin väsynyt että ainoa mitä jaksoin tehdä oli itkeä, mieheni ilmoitti yksikantaan että olin lievästi mielenvikainen. Hyvä alku yhteiselle kesälomalle...
Ehkä myös tästä syystä pisin koskaan pitämäni yhtäjaksoinen loma on kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Yleensä jaan lomani useampaan pienempään pätkään, tulevanakin kesälomakautena oletettavasti viiteen osaan. En osaa kuvitella että irtautuisin neljäksi viikoksi töistä, olen aina sanonut, että neljän viikon jälkeen en enää tulisi takaisin. Lomatapani herättää yleensä kauhistelua siitä, miten pystyn unohtamaan työasiat ja lepäämään riittävästi seuraavaa työvuotta varten. Itse pidän tapaani juuri minulle sopivana.
Viikon aikana sähköpostini ei vielä täyty äärimmilleen (saan keskimäärin 1000-1500 sähköpostiviestiä kuukaudessa), en stressaa odottavista työmääristä ja osaan loistavasti unohtaa työni parissa päivässä. Usein lomaviikko tuntuu vähintään kahdelta viikolta ja kun lomaviikot levittäytyvät pitkin lomakautta, tuntuu kuin olisin juuri jäämässä lomalle tai juuri tullut lomalta. Silloin koko kesä tuntuu yhdeltä lomalta! Ja kun lomapäiviä jättää sinne koulun syyslomalle lokakuussa ja vielä pari päivää joulun tienoille, ei syksy tunnu niin pitkältä ja pimeältä.
Vuosien kokemuksesta tiedän, että selväjärkinen paluu tällaiselta talven työaddiktio-tripiltä on mahdollista. Kevään valoisuus tuo lisää virtaa ja mieli alkaa pikkuhiljaa tajuta, että työtehtävien ympärillä on muutakin elämää. Eikä sitä työtä tarvitse kesäksi unohtaa, päinvastoin mieli piristyy kun työn lisäksi jaksaa kaivaa multaa puutarhassa, kruisailla iltakaupungilla ja surffailla netissä twiittailemassa ja bloggaamassa.
Olen addikti - en ehkä ylpeä siitä - mutta pärjään kyllä mainiosti.
