Läsnäolemisen taito

Haravoin tänä pääsiäisenä nurmikkoa ja siinä puuhatessani tajusin miten aika muuttaa ihmistä. Vielä muutama vuosi sitten olisin hiki päässä huhkinut kerralla koko useamman sata neliötä nurmikkoa kerralla valmiiksi - ja sitten viettänyt väsyneenä koko loppupäivän.

Vaati useita vuosikymmeniä tajuta että kaikkea ei tarvitse tehdä heti valmiiksi. Ilma oli kaunis, kevät on aikaisessa, sen vuoksi jokaisen täyden kottikärryllisen jälkeen istahdin alas ja pidin tauon. Kuuntelin lintujen upeata konserttia, katselin miten linnut etsivät tyhjentyneiden lintulautojen alta pudonneita herkkupaloja ja ampiaiset vierailivat innokkaina krookusten kukissa. En saanut kaikkea päivässä valmiiksi, mutta en myöskään tuntenut perisuomalaista marttamaista pakkotyön jälkiharmitusta. Olin läsnä tässä kesäisessä säässä - ja nautin.

Aiemmin puutarhassa istuessa tuli tunne että vain katsoi tekemättä olevien töiden listaa, tuokin kohta pitäisi laittaa ja tuohon voisi istuttaa jotain... nyt olen oppinut pikku hiljaa tajuamaan että en saa tätä maailmaa valmiiksi edes omalta kohdaltani, ja hyvä niin. Voin keskittyä olemaan läsnä elämässäni ja luottaa siihen että keskeneräinenkin riittää vallan hyvin.

Toivoisin että oppisin vielä keskittymään toisiin ihmisiin paremmin. Että kun esikoinen tulee juttelemaan hänelle tärkeistä asioista tai kun läheinen avautuu jostain merkittävästä, osaisin olla hänelle läsnä. Kun kuopus hulluttelee vielä lapsuuden ja teinielämän välimaastossa, toivoisin osaavani ottaa osaa täysin sydämin tuohon upeaan aikaan elämässä. Että voisin jättää itseni ja omat askareeni sivuun voidakseni elää yhdessä kanssakulkijoideni kanssa - vaikka vain hetken kerrallaan.

Sillä se mistä meidät muistetaan, on ne pienet hyvät hetket. Tutkimusten mukaan lapset eivät oikeasti muista niitä huippulahjoja, upeita huvipuistoretkiä tai trendikännykkää, vaan ne hyvät arkiset päivät, jolloin he tekivät jotain tavallista yhdessä vanhempiensa kanssa. Elämän perusturvallisuus ja yhdessäeläminen oikeasti toista huomioiden tuntuu olevan se mitä jo lapsikin osaa kaivata ja arvostaa.

Työnnetään tämä itsekäs ja omaa markkinointia täynnä oleva maailman meno taka-alalle ja annetaan mennä. Pidetään toisistamme huolta ja kuunnellaan oikeasti mitä toinen vastaa siihen tuttuun kysymykseen "Mitä kuuluu?".  Halataan, lohdutetaan ja iloitaan yhdessä, eikä tuputeta omaa paremmuutta, omia murheita tai onnistumisia - ollaan oikeasti läsnä toistemme elämässä.

Miksi ei siis istuttaisi porukalla alas, nautittaisi auringosta ja alkaneesta keväästä - herkistyttäisi rauhoittumaan ja katsomaan miten maapallo pyörii. Siinä sitä on ihmettä kerrakseen yhdelle elämälle.

Ketä saa syyttää?

Tällä viikolla tuli Prismassa viimeinen jakso kolmiosaisesta dokumentista, jossa toimittaja kertoi miten lähinnä amerikkalainen elintarviketeollisuus on vuosikymmeniä lobannut viranomaisia ja päättäjiä. Teollisuus on syöttänyt kuluttajille lukemattomia maissiperäisellä makeutusaineella valmistettuja tuotteita, jotka aiheuttavat riippuvuutta ja kasvattanut pikaruoka-annoksia niin että amerikkalaisista yhä useampi on sairaalloisen lihava. Dokumentissa haastatellut asiantuntijat kertoivat miten tahdoton kuluttaja ahmii yhä suurempia annoksia makeita ja rasvaisia ruokia, kuinka markkinamiehet nostavat katteitaan kuluttajien kustannuksella ja pakottavat nämä syömään yhä isompia annoksia.

Anteeksi mitä? Katsoin ohjelmaa epäuskoisena, toivoin että toimittaja tahallaan kärjisti viestiään, mutta lopputuloksena tarinassa oli, että poloinen liikalihava kuluttaja on tahtomattaan kasvatettu viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana valtavaksi kuin lahtipossu.

Mielestäni yksikään lukutaitoinen, normaaliälyinen ja aikuinen ihminen ei voi piiloutua viranomaisten tai elintarviketeollisuuden selän taakse liikakiloineen. Mitä väliä on sillä että pikaruokapaikassa on valtavan kokoisia parin litran limusaaveja tai jättilautasellisen verran ranskalaisia?  Eihän niitä ole pakko ostaa - vaan voi tyytyä siihen pienempään annokseen. On turha väittää että kaupassa on vain lihottavia ruokia tai että terveellisen ruoan ostaminen on liian vaikeaa. Oletettavasti nämä ihmiset eivät koskaan ole käyneet siinä vakiokauppansa hedelmä- tai vihannesosastolla, ostanut kokojyväleipää tai -pastaa, valmistanut yksinkertaista perusruokaa tai ohittanut pikaruokapaikkaa.

Viime viikolla julkistettiin suomalaisille uudet ravitsemussuositukset, ne mukailevat viime vuoden lopulla julkistettuja uusia pohjoismaisia ravitsemussuosituksia. Pelkästään tutustumalla tuohon aineistoon saa sellaisen rautaisannoksen ohjeita miten rakentaa yksinkertaisesti terveellinen ruokavalio, joka ei johda sairaalloiseen ylipainoon. Näiden ohjeiden lisäksi tarvitaan itsekuria ja päätös liikkua edes hieman enemmän kuin aikaisemmin. Yhä edelleen voi satunnaisesti herkutella pikaruoalla tai suklaalla, kunhan pitää mielessä kohtuuden sekä ruoan että alkoholin nauttimisessa. Kaikkien ei tarvitse olla langanlaihoja, pieni ylipaino voi olla joillekin jopa pukevamman näköistä.

Tiedän että on olemassa joukko ihmisiä joille sairaus tai sen lääkitys aiheuttaa turvotusta ja tuo liikakiloja, sekä liikalihavuudesta johtuvia lisäsairauksia - tässä mielipiteessä ei todellakaan ole kyse heistä. Vaan ihan niistä tavallisista aikuisista ihmisistä jotka itse ovat syöneet itselleen liikalihavuudesta johtuvia nivel-, sydän- ja verisuonisairauksia, ehkä masentuneetkin. Onko heillä oikeutta väittää että kaikki on yhteiskunnan syytä - että he ovat vain syyttömiä uhreja? Eikö olisi reilumpaa vain katsoa peiliin, yrittää tehdä kerralla kunnon ryhtiliike ja syödä itsensä terveeksi.

Elämä voittaa

Menetin viime vuonna äitini. Kahdeksan vuoden jälkeen syöpä vei voiton taistelussa, jossa voittaja oli tiedossa jo kauan. Ensimmäinen erä käytiin lähes parikymmentä vuotta sitten, tuolloin rintasyöpä leikattiin ja äitini julistettiin aikanaan terveeksi. Mutta rintasyöpä palasi, hormonaalisena sitä ei voitu leikata ja syöpä iski sinne minne pystyi - luustoon, sisäelimiin, keuhkoihin. Ainoa keino oli iskeä takaisin erilaisilla syöpälääkkeillä, kun lääkkeen teho lakkasi, siirryttiin uuteen. Kunnes viime syyskuun alussa lääkäri totesi että uusia lääkkeitä ei enää ole toimimattoman lääkkeen tilalle.

Äitini siirtyi terveydenhoidosta saattohoidon piiriin. Hän valitsi itse miten toivoi viimeisten kuukausien sujuvan, miten häntä hoidettaisiin ja missä vaiheessa ei saisi enää hoitaa. Äitini kävi tutustumassa saattokotiin, selvitti asioitaan niin meidän perheen kuin viranomaistenkin kanssa. Kun asiat olivat kunnossa, kuntokin heikkeni. Näin jälkikäteen tuntuu että äiti antoi sairaudelle periksi siinä vaiheessa kun hän katsoi ajan koittaneen. Loppu tuli nopeasti, vain viisi viikkoa tuon viimeisen lääkärikäynnin jälkeen. Äitini vietti viimeiset päivänsä saattokodissa meidän kanssamme aina viimeiseen henkäykseen asti.

Kun nyt talvella on jälleen uutisoitu vuodepaikoilla vuosia viettävistä vanhuksista, heilleillejätöistä ja hoitajapulan takia likaisissa vaipoissa makaavista ihmisistä, tunnen suurta kiitollisuutta siitä että omat vanhempani läpikävivät vain lyhyen saattovaiheen ja saivat siten kunniallisen lopun elämälleen. Mutta samalla pelkään miten itselleni tulee käymään. Kun toivottavasti reilun neljännesvuosisadan kuluttua alan olla "lähtöjonossa", onko minulle tarjolla inhimillistä hoitopaikkaa, hoitajan aikaa ja lähimmäisten tuomaa turvaa? Vai onko suomalainen terveydenhoito silloin jo niin rapautunut että ainoastaan rahalla voi ostaa itselleen ihmisarvoisen lopun? Ei siis ihme että monet kaltaiseni ovat jo aikoja sitten aloittaneet vapaaehtoisen eläketurvan maksamisen, että edes rahalla voisi ostaa sitä mitä yhteiskunta ei enää pysty tarjoamaan, vaikka olisi koko ikänsä sitä varten veroja maksanut...

Joulun aikaan huomasin että aloin pikku hiljaa palata takaisin elämään. Tajusin miten paljon äidin sairaus oli vienyt voimiani. Työlle ja perheelle voimia toki riitti, mutta itselle aikaa ei jäänyt. Kaikki aika mitä käytin äidin auttamiseen viime vuosien aikana oli palkitsevaa, samoin yhteiset juttutuokiomme. Mutta kun ei ollut enää äitiä jolle soittaa työpäivän jälkeen tai kun tajusin että viikonloppuna voisi tehdä jotakin itsellekin, tajusin kipeästi että eräs aikakausi jäi lopullisesti taakse.

En myöskään pystynyt kirjoittamaan tätä blogia, koska tiesin että ensimmäinen kirjoitus koskisi äidin poismenoa ja välttelin aihetta monta kuukautta.  Kun päivät nyt ovat alkaneet pidentyä ja aurinko paistaa päivisin, tiedän että ohuen lumipeitteen alla multa odottaa minua ja kevättä. Olen jo varovasti alkanut suunnitella ensi kesän istutuksia, katsella puutarhaohjelmia netistä ja kysellä mieheltä kasvilavan rakentamista. Hoidin useampana vuonna myös äidin puutarhaa, nyt keskityn taas täysillä omaani. Edessä on vielä monta vuotta jotka aion elää täysillä, sitten voisi vähän chillailla - ja keskittyä huutelemaan neuvoja noille nuoremmille.