Mukana Suomen juhlavuodessa

Vuosi 2017 jää historiaan suurena Suomen juhlavuotena, jolloin erilaisia tapahtumia ja hankkeita järjestetään tuhansia ympäri Suomen. Kaikkiaan 50 yritystä sai Valtioneuvoston kanslian kautta hyväksynnän hankkeelleen. Tapahtumien lisäksi juhlavuosi näkyy myös erilaisissa tuotteissa. Suomi 100 -organisaatio teetti tutkimuksen jonka mukaan 1,5 miljoonaa suomalaista on kiinnostunut juhlavuoden tuotteista. Mikä mahdollisuus hyvin toteutetulle markkinoinnille...

Minulla oli työni puolesta ilo olla mukana hakemassa yrityksellemme Myllyn Paras Oy:lle Suomi100-hanketta viime syksynä. Kotimaisena, lähes 90 vuotta vanhana yrityksenä oli luontevaa lähteä mukaan juhlistamaan Suomea. Toimitusjohtajamme toimi tässä projektissa alkuunpanijana ja hankkeen toteutus on minun sekä tiimini vastuulla.

Tuomme hankkeen myötä kuusi Suomi100 -brändättyä Myllyn Paras -tuotetta markkinoille tammikuun puolivälistä alkaen ja myynti jatkuu vuoden 2017 loppuun asti. Kaikkiaan viisi miljoonaa kuluttajapakkausta kertoo mikä on meidän hankkeemme tarina ja mikä on yrityksemme lahja Suomelle.

Olin jo muutaman vuoden seurannut miten sekä omassa lähipiirissä että mediassa näkyy miten nuoret aikuiset ovat osittain aika hataralla pohjalla kun on aika siirtyä lapsuudenkodin täyshoidosta omaan talouteen. Riippuen siitä miten paljon kotona on saanut/joutunut/päässyt tekemäään kotitöitä, voi nuori aikuinen olla todella tuuliajolla talouden alkuvaiheissa. Mikäli nuori ei ole koskaan käynyt itsenäisesti kaupassa, tehnyt edes yksinkertaisempia arkiruokia tai siivonnut keittiötä,  joutuu hän opettelemaan nämä taidot vaikeamman kautta.

Tätä faktaa vasten rakensimme Parasta arjessa -kokonaisuuden, joka tarjoaa itsenäistyville nuorille oppaita, neuvontavideoita, suosittujen arkiruokien ohjeita ja keittiön hallinnan perusteita. Tämä #parastaarjessa -kampanja ei jää vain juhlavuoden tarjoiluksi, sivustoa rakennetaan lisää tulevina vuosina ja toivomme että siitä on paljon apua. Sivusto aukeaa viikon sisällä, myönnän että vähän jännittää.

Suomi100 -hankkeeseen kuuluu aina myös Lahja Suomelle. Meidän hankkeemme lahja on suunnattu niille itsenäistyville nuorille, joiden lapsuus on ollut vahvasti tuettua ja joilla ei ole samanlaista omaisten turvaverkkoa kuin meillä muilla. Tulemme yhdessä Maa- ja kotitalousnaisten kanssa toteuttamaan yli 40 ruokatyöpajaa tuetun asumisen piirissä oleville nuorille aikuisille ympäri Suomen. Työpajoissa opetetaan kädestä pitäen arkiruokien tekoa, käydään lävitse tiivis tietopaketti oman talouden rakentamisesta  - ja opetellaan myös miten keittiö siivotaan ruoanlaiton jälkeen!

On hienoa olla vahvasti mukana näin upeassa juhlavuodessa, jossa kaikki tiivistyy yhteen tärkeään sanaan: Yhdessä.

Sisältömarkkinointi - so last season

Tuntuu siltä että viimeistään tänä vuonna sana sisältömarkkinointi naulattiin suomalaisen perusyrityksen markkinointivastaavan seinään. Kulmahuoneestakin alettiin jo arasti kysellä että kai meidänkin pitäisi yrittää - sitä sisältömarkkinointia.

Sana oli vyörynyt ison meren takaa jo paljon aikaisemmin, kuten muutkin sitä edeltäneet trendisanat. Konsulttifirmat ja erilaiset toimistot haistoivat että tämän sanan takana tuoksuu raha. Ehkä tällä saataisiin taas markkinointihanat auki ja markkinointiammattilaisille töitä.

Kun yrityksissä alettiin tajuta että sisältömarkkinointi on sitä mitä yritykset ovat kautta aikain tehneet, rapisi uudissanan ympäriltä kainous ja arkaileva lähestyminen. Kyse olikin yrityksen kanssakäymisestä potentiaalisen tai nykyisen asiakkaan kanssa, tarkoituksena selvittää mitä asiakas tarvitsee ja tarjota sen jälkeen hänelle parasta palvelua tai tuotetta tuota tarvetta palvelemaan. Kuin kyläkauppias aikanaan tokaistessaan: "Mitäs rovastille tänään kuuluu?" ja kuultuaan rovastin nukkuneen yönsä huonosti selkäkivun vuoksi, kauppias möi ensiksi rovastille pullon linimenttiä ja neuvoi sitten poikkeamaan kylän hierojalla jos kipu ei hellittäisi.


Yrityksen tarinat, brändikuvan vahvistaminen ja lisäarvon antaminen erilaisin ohjein ja vinkein ei pitäisi olla yrityksille vierasta. Sen vuoksi sisältömarkkinointi toi vanavedessään itse tekemisen meiningin. Kun teknologia on kehittynyt niin että kännykällä saa otettua ihan siedettäviä kuvia ja sosiaalinen media on luonut joukon kanavia jolla yritykset ovat suorassa yhteydessä loppukäyttäjiin, alettiin johdossa miettiä miksi maksaa mainostoimistolle huimia summia sisältömarkkinoinnista, kun "sitä voidaan itsekin helposti tehdä".

Valitettavasti hyvät aikeet eivät aina takaa kunnon lopputulosta. Jos yrityksellä ei ole selkeätä visioita mitä kanavissaan viestiä tai jos postausten tai videoiden takana ei ole loppuun asti mietittyä ideaa, täyttyy yritysten viestintäkanavat tasapaksusta hötöstä, jota katsellaan vuosien päästä lievää häpeää tuntien. Kuluttajat kun eivät yleensä osta tuotteita tai palveluita säälistä.

Mikäli viestin kärki on hukassa tai jos itsellä ei vain ole aikaa pysähtyä miettimään, kannattaa ottaa avuksi ammattilaiset. Jo muutaman work-shopin jälkeen on paljon helpompaa tavoittaa sisältömarkkinoinnin ydin ja löytää omat välineet toteutukseen. On yrityksen strategiasta kiinni toteutetaanko sisältöä sitten pitkällä tähtäimellä itse, ulkoistettuna vai jotakin siltä väliltä.

Ihmiset ovat aina rakastaneet tarinoita ja jakaneet neuvoja toiselleen, nyt meillä on vai paremmat välineet tiedon jakamiseen. Harkitaan siis hetki ennen kuin ryhdymme tuumasta toimeen.

Kotimaista ruokaa

Itsenäisyyspäivän lähestyessä suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri saavat mediassa reilusti tilaa. Etenkin nyt vuonna 2015 jolloin Suomeen on saapunut normaalia enemmän pakolaisia, joiden vieraat tavat pelottavat ja saavat suomalaiset puolustamaan ”meidän kulttuuriamme”. Huomioni kiinnittyi syksyllä suomalaisten paheksuviin ja jopa vihamielisiin kannanottoihin turvapaikanhakijoiden kritisoitua heille tarjottua ruokaa. Kovimmissa kommentoinneissa turvapaikanhakijoiden muistutettiin olevan kutsumattomia vieraita, joiden pitäisi olla ainoastaan kiitollisia heille tarjotusta ruuasta.

**

Ajatellaan jos tilanne Suomessa muuttuisi radikaalisti, maamme joutuisi keskelle sotatoimia ja terroria. Tavalliset ihmiset päättäisivät poistua maasta turvallisemmille alueille, osalla mukanaan pienet lapset. Matka olisi turvaton, epävarma ja pitkä, osa meistä saattaisi menehtyä matkalla. Olisimme kuulleet että Pohjois-Afrikassa voisi olla turvallista - ehkä. Epämääräisiä reittejä pitkin vaeltaisimme lävitse Euroopan ja saapuisimme kuivaan, kuumaan ja vieraaseen kulttuuriin. Paikallinen väestö olisi osin utelias, osin pelokas, tarjoten meille apuaan humanitäärisin perustein. Määrämme olisi suuri ja saapumisemme jokseenkin yllätys. Maa johon saapuisimme, pyrkisi järjestämään meille väliaikaisia sijoituspaikkoja, ehkä telttamajoitus tai nykysuomalaiselle hyvinkin vaatimaton rakennus saisi kelvata aluksi.

Matkasta väsyneenä kaipaisimme jotakin tuttua ja turvallista, edes kupillista kahvia, mutta kaikkialla tarjottaisiin vain minttuteetä. Peruna ja riisi korvattaisiin cuscusilla ja liharuokana tarjoiltaisiin vahvasti maustettuja lampaanlihapatoja. Omenoiden sijasta pöytään kannettaisiin oliiveja, taateleita, viinirypäleitä ja manteleita. Tummasta ruisleivästä voisimme vain unelmoida, perinteiset ruokamausteet ja yrtit korvaantuisivat muskotilla, aniksella, roomankuminalla, korianterilla ja mintulla. Tuttuja toki Suomesta mutta niiden käyttö ruoanlaitossa olisi hyvinkin erilaista.

Turhautuneina pitkästä matkasta ja epävarmasta tilanteesta Suomi-poika varmasti vaatisi ”oikeata ruokaa” pöytään, vaimon vieressä muistellessa silmä kosteana kotimaan tuttuja ruokia. Kahden ruokakulttuurin törmääminen vaatisi venymistä ja hyvää uskoa molemmilta osapuolilta.

**

Suomalainen ruokakulttuuri perustuu sekä perinteisiin että uusiin maailmalta saapuneisiin ruokiin, se elää ajassa ja muuttuu koko ajan. Yksi suosituimpia ruokia Suomessa on pizza, ruoka joka saapui Suomeen yksittäisten pizzerioiden myötä 1960 ja 1970 -luvuilla. Suomalainen pizza ei ole kopio italialaisesta pizzasta, se on muokkautunut vuosikymmenten varrella ja päätynyt kymmenen syödyimmän ruoan listalle. Pastakaan ei ole perinteistä suomalaista ruokaa, se alkoi uhata perunan valta-asemaa vahvasti vasta 1900-luvun loppupuolella, ja makaronilaatikko on edelleen yksi suomalaisen kotiruoan klassikoista.  Myös kebab-ruoat ovat tulleet osaksi ruokakulttuuriamme maahanmuuttajien myötä, tarjoten suomalaisille uusia makuelämyksiä ja monelle maahanmuuttajalle elannon. 

Kun nämä ”tulokasruoat” valmistetaan pääosin Suomessa kasvatetuista ja viljellyistä raaka-aineista, Suomessa asuvien ihmisten tekeminä ja nauttimina, ruoka on mielestäni kotimaista. Me emme voi sulkea ruokakulttuuriamme pysyvästi, olemme osa suurta maailmanlaajuista keittiötä johon jokainen tulija antaa oman mausteensa. Odotan mielenkiinnolla että nyt Suomeen saapuneista maahanmuuttajista tulee ajan ja viimeistään uusien sukupolvien myötä ”meitä suomalaisia” ja heidän ruokakulttuurinsa monipuolistaa ja muokkaa suomalaista ruokakulttuuria omalta osaltaan. Käykäämme yhteiseen pöytään!

Mistä Sinut muistetaan?

Otsikon kysymys nousi mieleeni kun aloin ajatella miten tieto, kulttuuri ja ihmisen kehittämä teknologia ovat pienentäneet maapallon ja tuoneet ihmiset yhä lähemmäs toisiaan. Kun ihminen oli vasta pudottautunut puusta, ei yhden yksittäisen yksilön muistijälki omassa yhteisössään kantanut kovin kauas. Läheiset saattoivat ehkä hetken muistella menehtynyttä kumppaniaan, mutta koska kuolema oli yhtä lähellä kuin syntymä, ei yksilön aikaansaannokset juurikaan jääneet hänen jälkeensä.

Kun kieli kommunikointivälineenä syntyi ja tarinankerronta alkoi viedä eteenpäin ihmisen kehitystä lisäten nykyisyyteen myös menneen historian, saattoi yksittäisen soturin tai taitavan käsityöläisen teot kulkeutua suullisena tarinana tuleville sukupolville. Muistin mukaan kerrotut tarinat toki muuttuivat vähitellen ja yksilön tiedot vaipuivat menneiden aikojen sumuun.

Vasta kirjoitustaito mahdollisti tärkeiden asioiden tallentamisen ja välittämisen laajemmille ihmisjoukoille. Vanhoja tarinoita kirjoitettiin ylös, tosin osa vuosisatojen aikana vahvasti muuttuneina, mutta yhtä kaikki - tarinoilla oli nyt parempi mahdollisuus säilyä ihmisten mielissä. Yksittäiset ihmiskohtalot keskittyivät aluksi lähinnä hallitsijoiden ja heidän sukunsa vaiheisiin. Tieteen kehittyessä myös suuret ajattelijat ja filosofit jättivät jälkensä yhä suurempien ihmisjoukkojen muistoihin, koska aina oli mahdollista palata muistiinkirjoitettuihin ajatuksiin. Tieteen ja uskonnon dokumentointi rakensi pohjan sivistykselle.

Kirjat olivat kuitenkin suurta ylellisyyttä, niiden kopiointi keskittyi Euroopassa luostareihin ja samalla uskonnollinen sensuuri piti huolen että kerettiläiset ajatukset vaipuivat nopeasti unholaan. Vasta kirjapainotaito vapautti sivistyksen monet kasvot ja nyt tietoa voitiin jakaa suurille joukoille yhtä aikaa. Silti yksittäisen, tavallisen ihmisen historia jäi läheisten muistin varaan. Valokuvat, satunnaiset kirjeet ja suulliset tarinat siirtyivät vaivoin tuleville sukupolville.

Tilanne säilyi vuosisatoja samanlaisena, aivan nykypäiväämme saakka. Väitän että ihmiskunnan historian muistiin kirjoituksen kannalta internet oli ratkaiseva kehitysaskel. Tänä päivänä yhä useampi meistä jättää jälkeensä blogikirjoituksia, instagram-kuvia, facebook-postauksia, twiittejä ja kommentteja. Tuo tieto ei häviä minnekään - ei vaikka joskus toivoisikin voivansa peruuttaa jonkin kirjoitelmansa. Miten paljon helpompaa onkaan lapsenlapsenlapsenlapsillamme oppia tuntemaan esi-isiensä elämää 2000-luvun alussa. Sen sijaan että he tihrustaisivat yksittäisiä valokuvia tai lukisivat hapertuvia kirjeitä, he pystyvät hakusanoilla kaivamaan meidän ajatuksemme, tunteemme ja pelkomme, meidän itsemme kertomina.

Tätä totuutta vasten pitäisi varmasti miettiä millaisen digitaalisen jäljen jätämme tähän maailmaan. Onko lahjamme tulevaisuudelle suuri joukko selfie-kuvia tai ajattelemattomia mielenpurkauksia keskustelupalstoilla. Mieti maksaisiko vaivan avata oikeasti ajatuksesi ja toivoa että joku jälkeesi tuleva oikeasti ilahtuisi siitä millainen ihminen sinä oikeasti olit. Silloin saattaisit tavoittaa palasen ihmisen ikiaikaisesta toiveesta - kuolemattomuudesta.

Läsnäolemisen taito

Haravoin tänä pääsiäisenä nurmikkoa ja siinä puuhatessani tajusin miten aika muuttaa ihmistä. Vielä muutama vuosi sitten olisin hiki päässä huhkinut kerralla koko useamman sata neliötä nurmikkoa kerralla valmiiksi - ja sitten viettänyt väsyneenä koko loppupäivän.

Vaati useita vuosikymmeniä tajuta että kaikkea ei tarvitse tehdä heti valmiiksi. Ilma oli kaunis, kevät on aikaisessa, sen vuoksi jokaisen täyden kottikärryllisen jälkeen istahdin alas ja pidin tauon. Kuuntelin lintujen upeata konserttia, katselin miten linnut etsivät tyhjentyneiden lintulautojen alta pudonneita herkkupaloja ja ampiaiset vierailivat innokkaina krookusten kukissa. En saanut kaikkea päivässä valmiiksi, mutta en myöskään tuntenut perisuomalaista marttamaista pakkotyön jälkiharmitusta. Olin läsnä tässä kesäisessä säässä - ja nautin.

Aiemmin puutarhassa istuessa tuli tunne että vain katsoi tekemättä olevien töiden listaa, tuokin kohta pitäisi laittaa ja tuohon voisi istuttaa jotain... nyt olen oppinut pikku hiljaa tajuamaan että en saa tätä maailmaa valmiiksi edes omalta kohdaltani, ja hyvä niin. Voin keskittyä olemaan läsnä elämässäni ja luottaa siihen että keskeneräinenkin riittää vallan hyvin.

Toivoisin että oppisin vielä keskittymään toisiin ihmisiin paremmin. Että kun esikoinen tulee juttelemaan hänelle tärkeistä asioista tai kun läheinen avautuu jostain merkittävästä, osaisin olla hänelle läsnä. Kun kuopus hulluttelee vielä lapsuuden ja teinielämän välimaastossa, toivoisin osaavani ottaa osaa täysin sydämin tuohon upeaan aikaan elämässä. Että voisin jättää itseni ja omat askareeni sivuun voidakseni elää yhdessä kanssakulkijoideni kanssa - vaikka vain hetken kerrallaan.

Sillä se mistä meidät muistetaan, on ne pienet hyvät hetket. Tutkimusten mukaan lapset eivät oikeasti muista niitä huippulahjoja, upeita huvipuistoretkiä tai trendikännykkää, vaan ne hyvät arkiset päivät, jolloin he tekivät jotain tavallista yhdessä vanhempiensa kanssa. Elämän perusturvallisuus ja yhdessäeläminen oikeasti toista huomioiden tuntuu olevan se mitä jo lapsikin osaa kaivata ja arvostaa.

Työnnetään tämä itsekäs ja omaa markkinointia täynnä oleva maailman meno taka-alalle ja annetaan mennä. Pidetään toisistamme huolta ja kuunnellaan oikeasti mitä toinen vastaa siihen tuttuun kysymykseen "Mitä kuuluu?".  Halataan, lohdutetaan ja iloitaan yhdessä, eikä tuputeta omaa paremmuutta, omia murheita tai onnistumisia - ollaan oikeasti läsnä toistemme elämässä.

Miksi ei siis istuttaisi porukalla alas, nautittaisi auringosta ja alkaneesta keväästä - herkistyttäisi rauhoittumaan ja katsomaan miten maapallo pyörii. Siinä sitä on ihmettä kerrakseen yhdelle elämälle.

Ketä saa syyttää?

Tällä viikolla tuli Prismassa viimeinen jakso kolmiosaisesta dokumentista, jossa toimittaja kertoi miten lähinnä amerikkalainen elintarviketeollisuus on vuosikymmeniä lobannut viranomaisia ja päättäjiä. Teollisuus on syöttänyt kuluttajille lukemattomia maissiperäisellä makeutusaineella valmistettuja tuotteita, jotka aiheuttavat riippuvuutta ja kasvattanut pikaruoka-annoksia niin että amerikkalaisista yhä useampi on sairaalloisen lihava. Dokumentissa haastatellut asiantuntijat kertoivat miten tahdoton kuluttaja ahmii yhä suurempia annoksia makeita ja rasvaisia ruokia, kuinka markkinamiehet nostavat katteitaan kuluttajien kustannuksella ja pakottavat nämä syömään yhä isompia annoksia.

Anteeksi mitä? Katsoin ohjelmaa epäuskoisena, toivoin että toimittaja tahallaan kärjisti viestiään, mutta lopputuloksena tarinassa oli, että poloinen liikalihava kuluttaja on tahtomattaan kasvatettu viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana valtavaksi kuin lahtipossu.

Mielestäni yksikään lukutaitoinen, normaaliälyinen ja aikuinen ihminen ei voi piiloutua viranomaisten tai elintarviketeollisuuden selän taakse liikakiloineen. Mitä väliä on sillä että pikaruokapaikassa on valtavan kokoisia parin litran limusaaveja tai jättilautasellisen verran ranskalaisia?  Eihän niitä ole pakko ostaa - vaan voi tyytyä siihen pienempään annokseen. On turha väittää että kaupassa on vain lihottavia ruokia tai että terveellisen ruoan ostaminen on liian vaikeaa. Oletettavasti nämä ihmiset eivät koskaan ole käyneet siinä vakiokauppansa hedelmä- tai vihannesosastolla, ostanut kokojyväleipää tai -pastaa, valmistanut yksinkertaista perusruokaa tai ohittanut pikaruokapaikkaa.

Viime viikolla julkistettiin suomalaisille uudet ravitsemussuositukset, ne mukailevat viime vuoden lopulla julkistettuja uusia pohjoismaisia ravitsemussuosituksia. Pelkästään tutustumalla tuohon aineistoon saa sellaisen rautaisannoksen ohjeita miten rakentaa yksinkertaisesti terveellinen ruokavalio, joka ei johda sairaalloiseen ylipainoon. Näiden ohjeiden lisäksi tarvitaan itsekuria ja päätös liikkua edes hieman enemmän kuin aikaisemmin. Yhä edelleen voi satunnaisesti herkutella pikaruoalla tai suklaalla, kunhan pitää mielessä kohtuuden sekä ruoan että alkoholin nauttimisessa. Kaikkien ei tarvitse olla langanlaihoja, pieni ylipaino voi olla joillekin jopa pukevamman näköistä.

Tiedän että on olemassa joukko ihmisiä joille sairaus tai sen lääkitys aiheuttaa turvotusta ja tuo liikakiloja, sekä liikalihavuudesta johtuvia lisäsairauksia - tässä mielipiteessä ei todellakaan ole kyse heistä. Vaan ihan niistä tavallisista aikuisista ihmisistä jotka itse ovat syöneet itselleen liikalihavuudesta johtuvia nivel-, sydän- ja verisuonisairauksia, ehkä masentuneetkin. Onko heillä oikeutta väittää että kaikki on yhteiskunnan syytä - että he ovat vain syyttömiä uhreja? Eikö olisi reilumpaa vain katsoa peiliin, yrittää tehdä kerralla kunnon ryhtiliike ja syödä itsensä terveeksi.

Elämä voittaa

Menetin viime vuonna äitini. Kahdeksan vuoden jälkeen syöpä vei voiton taistelussa, jossa voittaja oli tiedossa jo kauan. Ensimmäinen erä käytiin lähes parikymmentä vuotta sitten, tuolloin rintasyöpä leikattiin ja äitini julistettiin aikanaan terveeksi. Mutta rintasyöpä palasi, hormonaalisena sitä ei voitu leikata ja syöpä iski sinne minne pystyi - luustoon, sisäelimiin, keuhkoihin. Ainoa keino oli iskeä takaisin erilaisilla syöpälääkkeillä, kun lääkkeen teho lakkasi, siirryttiin uuteen. Kunnes viime syyskuun alussa lääkäri totesi että uusia lääkkeitä ei enää ole toimimattoman lääkkeen tilalle.

Äitini siirtyi terveydenhoidosta saattohoidon piiriin. Hän valitsi itse miten toivoi viimeisten kuukausien sujuvan, miten häntä hoidettaisiin ja missä vaiheessa ei saisi enää hoitaa. Äitini kävi tutustumassa saattokotiin, selvitti asioitaan niin meidän perheen kuin viranomaistenkin kanssa. Kun asiat olivat kunnossa, kuntokin heikkeni. Näin jälkikäteen tuntuu että äiti antoi sairaudelle periksi siinä vaiheessa kun hän katsoi ajan koittaneen. Loppu tuli nopeasti, vain viisi viikkoa tuon viimeisen lääkärikäynnin jälkeen. Äitini vietti viimeiset päivänsä saattokodissa meidän kanssamme aina viimeiseen henkäykseen asti.

Kun nyt talvella on jälleen uutisoitu vuodepaikoilla vuosia viettävistä vanhuksista, heilleillejätöistä ja hoitajapulan takia likaisissa vaipoissa makaavista ihmisistä, tunnen suurta kiitollisuutta siitä että omat vanhempani läpikävivät vain lyhyen saattovaiheen ja saivat siten kunniallisen lopun elämälleen. Mutta samalla pelkään miten itselleni tulee käymään. Kun toivottavasti reilun neljännesvuosisadan kuluttua alan olla "lähtöjonossa", onko minulle tarjolla inhimillistä hoitopaikkaa, hoitajan aikaa ja lähimmäisten tuomaa turvaa? Vai onko suomalainen terveydenhoito silloin jo niin rapautunut että ainoastaan rahalla voi ostaa itselleen ihmisarvoisen lopun? Ei siis ihme että monet kaltaiseni ovat jo aikoja sitten aloittaneet vapaaehtoisen eläketurvan maksamisen, että edes rahalla voisi ostaa sitä mitä yhteiskunta ei enää pysty tarjoamaan, vaikka olisi koko ikänsä sitä varten veroja maksanut...

Joulun aikaan huomasin että aloin pikku hiljaa palata takaisin elämään. Tajusin miten paljon äidin sairaus oli vienyt voimiani. Työlle ja perheelle voimia toki riitti, mutta itselle aikaa ei jäänyt. Kaikki aika mitä käytin äidin auttamiseen viime vuosien aikana oli palkitsevaa, samoin yhteiset juttutuokiomme. Mutta kun ei ollut enää äitiä jolle soittaa työpäivän jälkeen tai kun tajusin että viikonloppuna voisi tehdä jotakin itsellekin, tajusin kipeästi että eräs aikakausi jäi lopullisesti taakse.

En myöskään pystynyt kirjoittamaan tätä blogia, koska tiesin että ensimmäinen kirjoitus koskisi äidin poismenoa ja välttelin aihetta monta kuukautta.  Kun päivät nyt ovat alkaneet pidentyä ja aurinko paistaa päivisin, tiedän että ohuen lumipeitteen alla multa odottaa minua ja kevättä. Olen jo varovasti alkanut suunnitella ensi kesän istutuksia, katsella puutarhaohjelmia netistä ja kysellä mieheltä kasvilavan rakentamista. Hoidin useampana vuonna myös äidin puutarhaa, nyt keskityn taas täysillä omaani. Edessä on vielä monta vuotta jotka aion elää täysillä, sitten voisi vähän chillailla - ja keskittyä huutelemaan neuvoja noille nuoremmille.