Näkökulmia ja rutiineita

Minulla on työperäinen ongelma. Huomaan, että käsittelen herkästi vastaantulevia tehtäviä ja haasteita vain omista lähtökohdistani. Syynä voi olla useinkin hektinen työtahti tai jo ennestäänkin täysi tehtävälista, joka kummittelee mielessä. Vastaus kysymykseen tai pyyntöön lähtee selkärangasta ennenkuin aivot ehtivät mukaan. Aina se ei tarkoita, että ensiratkaisu asiaan olisi se kaikkein helpoin - valitettavasti joskus se voi tarkoittaa jopa ylimääräisiä työtunteja tai turhanpäiväistä viivästystä.

Olen yrittänyt opetella ottamaan etäisyyttä asioihin, pyytämään hetken miettimisaikaa tai esimerkiksi tarkentanut kysymysten muodossa työtehtävää yhdessä sen antajan kanssa. Usein ensireaktio vie kyllä kaltaiseni konkarin oikeaan, mutta mitä visaisempi tai laajempi asia on, sitä tärkeämpää on tarkastella sitä kuin ulkopuolisena. Joskus toivoisikin, että ne kaikkein parhaimmat työideat keksittäisiin perjantaina iltapäivällä, jotta aivot voisivat käsitellä niitä rauhassa viikonlopun ajan.

Eräänä yönä heräsin jostakin syystä täysin virkeänä. Odottelin aikani, mutta koska unta ei tuntunut millään tulevan, annoin periksi ja päätin aikani kuluksi käsitellä kaikessa rauhassa edellispäivänä palaverissa esiinnoussutta ideaa. Taisin olla hereillä parisen tuntia ja sinä aikana uusi kampanjaidea muotoutui kuin huomaamatta. Olin niin virkeä, että en nähnyt mitään syytä kirjoittaa muistiinpanoja  - jotenkin olin täysin varma, että muistaisin kaikki yksityiskohdatkin vielä aamulla.

Kun sitten töissä kerroin palaverissa suunnitelmasta ja sivulauseessa kerroin sitä yöllä parisen tuntia kehitelleeni, työkaveri pudisti päätään ja luuli kai minun lopullisesti seonneen. Nyt suunnitelma on selvityksessä ja toivottavasti voimme käyttää sitä tulevassa kampanjoinnissa. Jos olisin yrittänyt samaa työpäivän aikana, sähköpostin tulviessa ylitse ja puhelimen jatkuvasti keskeyttäessä, en olisi pystynyt samaan. Työpäivänä rutiininomaiset työt etenevät vauhdilla, mutta ajatustyötä vaativat tehtävät on pakko jättää toimiston ulkopuolelle.

Tehtäväsuunnittelussa sekä uusi näkökulma että arkirutiinista poikkeava ympäristö tuottavat parhaat ideat. Aivoriihet toimivat mielestäni parhaiten, kun yhdessä ensin pureudutaan ongelman lähtökohtiin ja sitten jätetään se hetkeksi odottelemaan kunkin osallistujan alitajuntaan. Tässä vaiheessa pitäisi osata nousta riittävän kauas tilanteen ulkopuolelle ja katsoa asioita laajemmasta perspektiivistä. Kuten yllä olevassa kuvassa, näkymä Pariisin Sacré-Coueuriltä antaa kaupungista täysin eri kuvan, kuin vaikkapa Riemukaaren ympäristön autovilinä.

Pitäisi useammin muistaa nousta ylemmäs ja katsella kokonaisuutta. Siitä voisi oikeasti olla hyötyä.