Elämä voittaa

Menetin viime vuonna äitini. Kahdeksan vuoden jälkeen syöpä vei voiton taistelussa, jossa voittaja oli tiedossa jo kauan. Ensimmäinen erä käytiin lähes parikymmentä vuotta sitten, tuolloin rintasyöpä leikattiin ja äitini julistettiin aikanaan terveeksi. Mutta rintasyöpä palasi, hormonaalisena sitä ei voitu leikata ja syöpä iski sinne minne pystyi - luustoon, sisäelimiin, keuhkoihin. Ainoa keino oli iskeä takaisin erilaisilla syöpälääkkeillä, kun lääkkeen teho lakkasi, siirryttiin uuteen. Kunnes viime syyskuun alussa lääkäri totesi että uusia lääkkeitä ei enää ole toimimattoman lääkkeen tilalle.

Äitini siirtyi terveydenhoidosta saattohoidon piiriin. Hän valitsi itse miten toivoi viimeisten kuukausien sujuvan, miten häntä hoidettaisiin ja missä vaiheessa ei saisi enää hoitaa. Äitini kävi tutustumassa saattokotiin, selvitti asioitaan niin meidän perheen kuin viranomaistenkin kanssa. Kun asiat olivat kunnossa, kuntokin heikkeni. Näin jälkikäteen tuntuu että äiti antoi sairaudelle periksi siinä vaiheessa kun hän katsoi ajan koittaneen. Loppu tuli nopeasti, vain viisi viikkoa tuon viimeisen lääkärikäynnin jälkeen. Äitini vietti viimeiset päivänsä saattokodissa meidän kanssamme aina viimeiseen henkäykseen asti.

Kun nyt talvella on jälleen uutisoitu vuodepaikoilla vuosia viettävistä vanhuksista, heilleillejätöistä ja hoitajapulan takia likaisissa vaipoissa makaavista ihmisistä, tunnen suurta kiitollisuutta siitä että omat vanhempani läpikävivät vain lyhyen saattovaiheen ja saivat siten kunniallisen lopun elämälleen. Mutta samalla pelkään miten itselleni tulee käymään. Kun toivottavasti reilun neljännesvuosisadan kuluttua alan olla "lähtöjonossa", onko minulle tarjolla inhimillistä hoitopaikkaa, hoitajan aikaa ja lähimmäisten tuomaa turvaa? Vai onko suomalainen terveydenhoito silloin jo niin rapautunut että ainoastaan rahalla voi ostaa itselleen ihmisarvoisen lopun? Ei siis ihme että monet kaltaiseni ovat jo aikoja sitten aloittaneet vapaaehtoisen eläketurvan maksamisen, että edes rahalla voisi ostaa sitä mitä yhteiskunta ei enää pysty tarjoamaan, vaikka olisi koko ikänsä sitä varten veroja maksanut...

Joulun aikaan huomasin että aloin pikku hiljaa palata takaisin elämään. Tajusin miten paljon äidin sairaus oli vienyt voimiani. Työlle ja perheelle voimia toki riitti, mutta itselle aikaa ei jäänyt. Kaikki aika mitä käytin äidin auttamiseen viime vuosien aikana oli palkitsevaa, samoin yhteiset juttutuokiomme. Mutta kun ei ollut enää äitiä jolle soittaa työpäivän jälkeen tai kun tajusin että viikonloppuna voisi tehdä jotakin itsellekin, tajusin kipeästi että eräs aikakausi jäi lopullisesti taakse.

En myöskään pystynyt kirjoittamaan tätä blogia, koska tiesin että ensimmäinen kirjoitus koskisi äidin poismenoa ja välttelin aihetta monta kuukautta.  Kun päivät nyt ovat alkaneet pidentyä ja aurinko paistaa päivisin, tiedän että ohuen lumipeitteen alla multa odottaa minua ja kevättä. Olen jo varovasti alkanut suunnitella ensi kesän istutuksia, katsella puutarhaohjelmia netistä ja kysellä mieheltä kasvilavan rakentamista. Hoidin useampana vuonna myös äidin puutarhaa, nyt keskityn taas täysillä omaani. Edessä on vielä monta vuotta jotka aion elää täysillä, sitten voisi vähän chillailla - ja keskittyä huutelemaan neuvoja noille nuoremmille.