Syksyinen elämäni

Isänpäivän kunniaksi lämmin ilmavirtaus muutti vesisateen myötä jo valkoiseksi muuttuneen maan taas takaisin syksyn tasaiseen väripalettiin. Ruskeanharmaat pilvet tuntuvat ulottuvan nyt maahan asti ja ulos katsoessa kaikki luonnon värit näyttävät kauhtuneilta ja kuluneilta.

Elämän arki muistuttaa ulkona vallitsevaa puolihämärää. Päivittäin toistuvat rutiinit saavat elämän värit samentumaan ja viikot eivät tunnu eroavan toisistaan. Sanotaan että mitä vanhemmaksi tulee, sen nopeammin päivät tuntuvat kulkevan eteenpäin. Ei siitä ole kauaakaan kun loka-marraskuussa pesukone pyöritti päivittäin puhtaaksi kura- ja ulkohaalareita innokkaiden leikkijöiden jäljiltä. Nyt kuopus jo opettelee kävelemään korkkareilla. Työt vievät valtaosan valveillaoloajasta, seuraavaksi eniten aikaa kuluu nukkuessa - näin syksyllä ei virtaa tunnu enää riittävän niille lopuille tunneille.

Keväällä ei ole mitään ongelmaa iltayhdeksältä istahtaa harrasteauton kyytiin ja suunnata iltacruisingille, vastaavaan ajankohtaan marraskuussa sitä jo hakeutuu mielessään sänkyyn lukemaan pari kappaletta yöpöydällä odottavaa kirjaa ja mikäli valot ei ole sammutettu kymmenen maissa, on aamun ylösnousu yhtä tuskaa.

En ole mielestäni kärsinyt kaamosmasennuksesta, mutta silti syksyn ja alkutalven pimeys aiheuttaa passiivisuutta ja peruslaiskana jään mielellään viltin alle kyyhöttämään takan lämmössä. Jotkut aloittavat uuden harrastuksen juuri alkusyksystä ja kertovat innostuneita miten ovat opettelemassa uuden kielen alkeita, kokeilemassa uusinta jumppametodia tai ovat löytäneet jonkun muun innoituksen aiheen elämään.

Minulle syksy antaa luvan hetkeksi luovuttaa, kääntyä sisäänpäin ja nauttia jouten olosta. Olen jo mielessäni päättänyt kutoa taas yhdet villasukat - ne yhdet pitää ainakin talvessa kutoa, mutta en ole vielä saanut otettua lankoja ja kutimia esille. En ole vielä kaiketi tarpeeksi tylsistynyt.

Joskus sitä tuntee huonoa omaatuntoa kun itse hakeutuu viikonloppuna katsomaan nettitelevisiosta viikolla katsomatta jääneitä mieliohjelmiaan, kun samaan aikaan aviopuoliso puuhailee ahkerana talouden rästitehtäviä. Nytkin puutarhakalusteet siirtyvät talvisäilytykseen ja omenapuut saavat jänissuojat minun istuessani sisällä lämpimässä tietokoneen ääressä.

Syksy näkyy myös ruokavaliossa, mihinkään muuhun vuodenaikaan ei suklaa maistu näin hyvältä. Kasvava suklaanhimo huipentuu jouluun, jolloin konvehteja tulee syötyä vuorokauden ympäri. Myös lämpöiset keitot ja mausteiset ruoat kuuluvat syksyyn. Ihan kuin elimistö kaipaisi mausteiden muodossa vähän herättelyä. Tosin vaa'an kanssa täytyy tarkkailla, että syksyn hedonistinen elämäntapani ei karkaa käsistä.

Kun lumipeite saapuu pysyvästi, yleensä jouluun mennessä, valoisuus tuo uutta virtaa elimistööni. Talven juhlakauden jälkeen mieli alkaa jo odotella kevään kirkkaita päiviä ja ensimmäiset kukansiemenet istutetaan aikaisin multaan toiveissa kaunis kesä.

Mutta nyt ei vielä ole sen aika. Nyt voin vielä kääntää kylkeä ja ahmia vielä yhden kirjan - konvehtirasiassakin taitaa olla vielä muutama pala jäljellä... nauttikaamme elämästä.

Onko painettu sana sittenkään aina oikeassa?

Markkinoinnin ammattilaisena ihmetyttää usein miten lehdistön sananvapaus aiheuttaa huimia ylilyöntejä elintarvikeviestinnässä. Tuotteiden pakkausmerkinnät ja kaikki tuotteita koskeva markkinointiviestintä on tarkasti elintarvikelainsäädännössä ohjailtu. Viime joulukuussa julkistettu EU:n elintarvikeinformaatioasetus antaa tarkat ohjeet tuotteista annettaville perusfaktoille. Tosin suurin ongelma tällä hetkellä on se, että asetus tarvitsee kipeästi tarkennuksia ja näyttää siltä että kansalliset viranomaiset eivät kunnolla ehdi tulkintoja antaa ja kaikkia pakkausmerkintöjä ei ehditä päivittää ennen kuin kolmen vuoden siirtymäaika on jo ohitettu.

Esimerkiksi tällä hetkellä asetus ei anna virallista lupaa ilmoittaa laktoosin määrää ravintoarvotiedoissa. Ja mikäli tietoa ei anneta ravintoarvotiedoissa, ei tuotteesta voida kertoa sen olevat laktoositon. Täällä laktoosi-intolerantikkojen luvatussa maassa kyseinen tieto on jo kuluttajienkin mielestä pakollinen pakkausmerkintä. Viranomaisten epävirallinen lupa laktoosin ilmoittamiseen on huhupuheiden mukaan kuulemma saatu, mutta viranomaiset ovat niin ylityöllistettyjä, että kovin nopeita virallisia ohjeita ei vain ehditä valmistella.

Viime vuosina esillä ollut EU:n suuri terveysväittämäasetus tuli kyllä tarpeeseen, vaikkakin suuri osa harkinnassa olevista terveysväittämistä on vielä käsittelyä vailla. EFSA, joka tekee arvioinnit ja ehdotukset EU:lle, joutui todella suuren urakan eteen saadessaan valtaosan eurooppalaisen elintarviketeollisuuden kehuista ja väittämistä tutkittavakseen. Osa harhaanjohtavista ravitsemus- ja terveysväittämistä on jo nyt saanut virallisen hylkäyksen ja ne poistuvat pikku hiljaa pakkauksista. Uudet väittämät tulee hyväksyttää EFSA:lla ja EU:lla ennen niiden käyttöönottoa. Näin lainsäädäntö ohjailee valmistajia ja on osaltaan takaamassa tutkitun ja turvallisen tiedon välitystä kuluttajille.

Mutta kun samaan aikaan lehdistö revittelee etusivuillaan mitä kummallisempia väittämiä, ei ole ihme että epävarmat kuluttajat kääntyvät viranomaisten ja elintarvikevalmistajien puoleen kysymyksineen. Joskus tuntuu että kärpässientä lukuun ottamatta suomalaisessa metsässä ei sellaista superkasvia kasva, joka ei parantaisi joko syövästä tai sokeudesta. Ravitsemusartikkelit viittaavat tutkimuksiin, joiden tulkinnasta toimittajilla ei ole tavallista kuluttajaa kummempaa tietotaitoa. Se että tutkimus on julkaistu yhtenä tuhansien tutkimusten joukossa, ei valitettavasti tee siitä automaattisesti totuutta. Mutta jostakinhan ne myyvät kansitekstit ja näyttävät artikkelit on vain keksittävä.

Toinen ravintoon liittyvien ylilyöntien lähde ovat erilaiset julkkikset. Vuosikymmen sitten julkisuutta haettiin tulemalla uskoon, nyt uskonnon sijasta helpotusta julkkikselle tuovat erilaiset ruokavaliot. Ja jos Mikael Jungner kertoo jättäneensä kokonaan maidon pois ruokavaliostaan ja lukeneensa netistä että se aiheuttaa syöpää ja sydänkohtauksia, ei vuosikausia toteutettu maidon terveellisyyttä korostava kampanjointi voi kuin huokaista syvään - jälleen kerran.

Karppaajien jo katuessa sydän- ja verisuonitaudeista varoittavien lääkäreiden ohjauksessa hurmostaan, seuraavaksi hype-ruokavalioksi on ennustettu gluteenitonta ruokavaliota. Ison veden tuolla puolen on gluteenin välttäminen ruokavaliossa jo aloitettu, ja sieltä se on näyttänyt nyt tulevan Suomeenkin. Toisaalta jos nouseva kysyntä laskee gluteenittomien tuotteiden hintatasoa, olen iloinen suomalaisten keliaakikkojen puolesta. Erityisruokavaliovalmisteista kun kauppa on halukas ottamaan reilusti katetta, kun sitä on kohderyhmän pakko ostaa korkeasta hinnasta huolimatta.

Ihmettelen eikö sitä tavallista talonpoikaisjärkeä voitaisi korostaa myös lehtien ravitsemuskirjoittelussa. Mikään ainesosa ei yksistään paranna maailmaa, monipuolisen ja terveellisen ruokavalion kun voi koota ihan peruskaupan tarjonnasta. Kohtuusyöminen yhdistettynä kohtuulliseen liikuntaan on perusterveelle ihmiselle riittävä ja turvallinen perusta. Sairauden hoidossa ruokavaliosta saattaa olla apua, mutta siihen kannattaa pyytää apua ravitsemusneuvojalta, ohjaukseen pääsee hoitavan lääkärin kautta.

Nämä lehtien puoskaroinnit, julkkisten ihmeparantumisuutiset ja sensaatiomaiset nettikirjoittelut kun ovat samalla tasolla kuin entisaikojen "akkain puheet". Paljon melua mutta kovin vähän arvokasta sisältöä.

Minä-Minä -liikenne

Taisi olla joskus 90-luvun alussa kun huomasin Minä-Minä -liikenteen ensi merkit. Olin siihen mennessä ajanut autolla jo yli kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän joka päivä, joten luotan silloiseen kykyyni havainnoida tuo selkeä muutos liikennekäyttäytymisessä.

Ensimmäiset Minä-autoilijat olivat tuolloin isojen kuorma-autojen ratissa. Liikkuessani taajama-alueilla nuo yleensä monenlaisen jakeluliikenteen parissa ammatikseen ajavat kuskit alkoivat työntyä varoituskolmion takaa eteen aivan kuin olisivat ajaneet ketterämmällä henkilöautolla. Heillä oli selvästi kuvitelma, että raskaasti liikkuva kuorma-auto ehtii samaan väliin liikenteessä kuin pikkuauto.

Vaikka kyllä ensimmäinen hälytyskello olisi pitänyt kilistä jo siinä vaiheessa kun 80-luvun alussa englantilainen kielenopettaja vertaili suomalaista ja englantilaista liikennekulttuuria. Hän kertoi että Englannissa autoilijan tullessa liittymästä moottoritielle, hän kiihdyttää ja sijoittaa autonsa moottoritien virtaan sopivan auton jälkeen. Ihmetellen tämä vierasmaalainen kertoi että Suomessa kuski kiihdyttäessään moottoritien liittymästä ajovirtaan pyrkii ehdottomasti jonkin auton eteen!

Minä-autoilijoiden määrä alkoi hitaasti kasvaa vuosien mittaan. Tiukat tilanteet risteyksissä, jarruvalojen välkyntä yllätystilanteissa ja agressiivisuus asvaltilla on lisääntynyt huimasti. Suomalaiset tuntuvat joskus nojaavan äänimerkkiin ja kansainvälistä käsimerkkiä vilautellaan puolin jos toisin hyvinkin kärkkäästi.

Epäilen että jos samaan aikaan autojen turvalaitteet eivät olisi jatkuvasti kehittyneet ja liikennemääräykset eivät olisi tiukentuneet, olisi Minä-Minä -liikenne pitänyt kuolonuhrien määrän liikenteessä jatkuvassa kasvussa.

Jos liikenteessä Minä-kuski haluaa mennä ensin, Minä-kuski haluaa kääntyä näyttämättä suuntamerkkiä ja Minä-kuski ei pysähdy suojatien eteen, niin ei tästä seuraa muuta kuin jatkuva Minä-Minä -liikenne.

Nyt seuraukset näkyvät jo jalankulkijoissa. Paikallislehti oli seurannut puoli tuntia kotikaupunkini keskustassa vilkkaasti liikennöityä ja valo-ohjattua risteystä. Tuossa ajassa kolme autoa ajoi päin punaista valoa, mutta enemmän minua hätkähdytti, että samassa ajassa yhdeksän(!) jalankulkijaa tai pyöräilijää ylitti risteyksen punaisen valon palaessa. Näyttää siltä että kaikilla on sama kiire osua yhtä aikaa suojatielle. Tosin ei minua jalankulkijana lämmittäisi joutuessani auton alle vain koska luulin ehtiväni suojatien yli "vanhoilla vihreillä".

Ja kaiken aikaa lapset ja nuoret ottavat mallia meistä vanhemmista. Millaista jälkeä liikenteessä mahtaa tulla seuraavan parin kymmenen vuoden päästä? Onko silloin voimassa vahvimman oikeus? Kiirehditäänkö silloin eteenpäin välittämättä liikennesäännöistä tai antamatta vapaaehtoisesti kanssakulkijoille tietä. Ennustan että herrasmies-autoilijat kuolevat sukupuuttoon Minä-kuskien vallatessa niin ajotiet kuin jalkakäytävätkin.

Ainoa mikä tulevat sukupolvet pelastaa taitaa olla scifi-leffojen tulevaisuuden näkymä, jossa autot lentävät omiin suuntiinsa eri korkeuksilla ja jalankulkijat kävelevät omilla tasoillaan. Vai voisimmeko juuri nyt alkaa muuttamaan kehityksen suuntaa ja antaa tietä toisille, näyttää vilkkua ajoissa ja olla ohittamatta silloin kun siitä ei todellakaan ole mitään hyötyä? Voisiko maailman pelastaa ratin takaa?

Puolivälissä elämää?

Tajusin tänä kesänä että elämässäni on enemmän "täysien kymppien" juhlia ja hautajaisia kuin kastejuhlia. En ole vielä sukuni vanhin nainen, mutta kolmantena jonossa jo ollaan. Ja se saa ajattelemaan.

Vielä reilu parikymmentä vuotta sitten viisikymppiselle annettiin lahjaksi keinutuoli ja kävelykeppi, nyt lahjalistalla on matkalahjakorttia, kuntosalilippuja tai moottoripyörä. Tämän päivän viisikymppiset eivät tunne itseään vanhoiksi, mutta miksi heillä on sitten niin kova kiire elää kuin puolta nuoremmat?

Nuoruuden ihannointi vie mielestäni keski-ikäiseltä sen elämää kokeneen ihmisen arvovallan ja kunnioituksen, josta pitäisi osata sekä nauttia että hyödyntää. Nuorisotrendin mukaisesti pukeutunut ja epätoivoisesti teini-trendikkäänä pyristelevä keski-ikäinen menettää mielestäni sen terävimmän kärjen omasta kehityskaarestaan.

On aika olla noviisi ja on aika kasvaa mestariksi. Voisi sanoa että tässä iässä, kun takana on jo useita vuosikymmeniä työelämässä, on hienoa pystyä analysoimaan tulevaisuuden suunnitelmia jo eletyn elämän lävitse. Kun on tehnyt jo aika liudan virheitä, nähnyt useitakin nousu- ja laskukausia, onnistunut ja epäonnistunut - miksi siitä pienoisesta varmuuden tunteesta ja ammattiosaamisesta ei voisi nauttia? Kun head-hunter soittaa ja tajuaa olevansa haluttu, kyllä se hivelee.

Suomalaisen naisen ikäennuste on nyt yli kahdeksankymmentä vuotta ja koska suvussani on eletty jo sitäkin pidempään, voisin arvioida olevani elämäni puolivälissä. Vielä en tiedä minkä ikäisenä valtiovalta olisi antamassa lupaa päästä eläkkeelle, aikaa siihen on vähintään 15-20 vuotta, voi olla enemmänkin. Ainakaan tässä vaiheessa minulla ei ole mikään kiire eläkkeelle. Vaikka olenkin säästänyt vapaaehtoista eläkettä jo lähes kaksikymmentä vuotta, ei minua houkuta jäädä pois työelämästä vuosikymmeniksi "loikoilemaan".

Olen suunnattoman utelias näkemään mihin verkostoituminen, digitalisoituminen ja muu tekninen kehitys vie meidän maailmamme. Haluaisin ennustaa että tietokoneet mahdollistavat minun otteeni ajan virrasta olevan vanhempana paljon vahvempi kuin varttuneilla on nykypäivänä. Olemme tottuneet kulkemaan internetin virrassa, keskustelemaan sosiaalisessa mediassa ja vaikuttamaan asioihin.

Kun yli 65-vuotiaita on nykyisen miljoonan sijasta kaksi tai kolme miljoonaa, olen minä heidän joukossaan, arvatkaapa millainen poliittinen ja sosiaalinen vaikutusvalta sillä ryhmällä silloin on. Luulen että nyt eläkeputkeen väkisin tyrkätyt varttuneet työntekijät vielä nauravat ääneen kun nuoret tajuavat minkä karhunpalveluksen ovat itselleen tehneet lyhytnäköisyydessään.

Tunnustan - minulla on paha addiktio

"Moikka pitkästä aikaa. Luulin jo että olet kokonaan hylännyt meidät"

Tämä twiitti herätti minut tajuamaan, että addiktioni oli jälleen kerran vienyt minut pahasti mukanaan ja sosiaalinen nettielämä oli jäänyt elämässäni taka-alalle. JonnaKe-blogi oli myös jämähtänyt viime syyskuulle, joten lähes puoli vuotta olin vain hipaissut digitaalista jalanjälkeäni nettimaailman bittipintaan.

Huomasin myös, että viime kertaisesta työpaikan kahvitauosta oli todella kauan - en edes muistanut milloin olin muiden kanssa pöydän ääreen istunut! Lounastaukoja ei myöskään ollut montaa, olen jo vuosikausia rääkännyt elimistöäni paastoamalla työpäivät, mutta nyt olivat itse tauotkin jääneet väliin.

En tiedä yleistänkö, mutta useammin kerrotaan siitä, miten jokin loistava harrastus vaikuttaa arkipäivän elämään. Vahva järjestöihminen venyy iltaisin ja viikonloppuisin uskomattomiin vapaaehtoistehtäviin, autoharrastajaa ei juuri autotallin ulkopuolella näy, himoneuloja täyttää ympäristönsä upeilla luomuksillaan ja neuloo vaikkapa juuri kahvitunnilla kymmenettä sukkaparia. Yhteistä näille ihmisille on se tietty palo, joka syttyy silmissä kun keskustelu lähestyy itselle tärkeätä asiaa.

Minä olen pahasti riippuvuussuhteessa työhöni. Näin on ollut ensimmäisestä vakituisesta työstäni lähtien. Olen aina heittäytynyt surutta uusiin projekteihin, tehnyt työtä kellonajasta riippumatta ja vähät välittänyt itsestäni. Työni on aina ollut monipuolista, toteutan useita eri projekteja ja työtehtäviä samanaikaisesti. Mitä monimutkaisempi työvyyhti, sen paremmin viihdyn. Myös työtehtävien ja vastuun kasvaminen kokemuksen myötä haastavat minut yhä uudelleen.

Edellä mainitun perusteella voisi luulla että olisin työurallani hypellyt firmasta toiseen etsien yhä uutta oksaa jolle istahtaa, mutta tosiasiassa olen viipynyt yhdessä puussa nykymittapuun mukaan todella pitkään ennen lentämistä toiseen puuhun. Olen ollut työelämässä lähes kolmekymmentä vuotta, mutta nyt on menossa vasta kolmas vakituinen työpaikka. Ensimmäisessä äitiyslomasijaisuustehtävässä viivähdin vain vajaa kaksi vuotta, seuraava työsuhde kesti huimat seitsemäntoista vuotta ja nyt on menossa jo yhdeksäs vuosi tässä kolmannessa puussa.

Uusia haasteita ei tarvitse aina etsiä uudesta työpaikasta, sen voi löytää myös omasta itsestään siinä tutussa työpaikassa. Minulla on ollut ilo tehdä työtä firmoissa, jotka ovat vahvasti kehittyneet siellä ollessani. Myös työtehtäväni ovat muuttuneet ja olen päässyt muokkaamaan niitä omanoloisekseni. Ehkä se on ollut syynä viihtymiseeni ja halukkuuteeni panostaa yritykseen.

Hintana on usein olleet pitkät työpäivät, repaleiset viikonloput ja laiminlyöty sosiaalinen yksityiselämä.  Lapset ovat tottuneet siihen, että meillä molemmat vanhemmat tekevät töitä tarvittaessa myös iltaisin tai viikonloppuisin. Lienemme näyttäneet heille osin huonoa esimerkkiä, mutta vastapainona olemme myös pystyneet näyttämään miten harrastus tuo sisältöä elämään. Minun harrastukseni on puutarhanhoito, ja koska se Suomessa painottuu niin vahvasti kesäkauteen, pääsen siitä syystä valitettavasti uppoamaan syvälle töihini pimeänä vuodenaikana.

Ja kun Luoja on myös antanut minulle syntymälahjaksi pedantin sydämen, on laaja toimenkuva ja innostunut työntekijä korviaan myöten tehtävissään. Voisi kuvitella että tämä yhdistelmä olisi työnantajan silmin optimaalinen ratkaisu. Näin ehkä onkin, mutta vaarana on, että työaddikti vetää itsensä piippuun ja lopputuloksena on lopenuupunut työraakki, josta ei ole iloa kenellekään.

Muistan kun kerran nuorempana raahauduin yömyöhällä kotiin, olin tehnyt kaikki keskeneräiset työt siihen vaiheeseen, että pystyin mielestäni jäämään kahdeksi viikoksi lomalle. Olin niin väsynyt että ainoa mitä jaksoin tehdä oli itkeä, mieheni ilmoitti yksikantaan että olin lievästi mielenvikainen. Hyvä alku yhteiselle kesälomalle...

Ehkä myös tästä syystä pisin koskaan pitämäni yhtäjaksoinen loma on kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Yleensä jaan lomani useampaan pienempään pätkään, tulevanakin kesälomakautena oletettavasti viiteen osaan. En osaa kuvitella että irtautuisin neljäksi viikoksi töistä, olen aina sanonut, että neljän viikon jälkeen en enää tulisi takaisin. Lomatapani herättää yleensä kauhistelua siitä, miten pystyn unohtamaan työasiat ja lepäämään riittävästi seuraavaa työvuotta varten. Itse pidän tapaani juuri minulle sopivana.

Viikon aikana sähköpostini ei vielä täyty äärimmilleen (saan keskimäärin 1000-1500 sähköpostiviestiä kuukaudessa), en stressaa odottavista työmääristä ja osaan loistavasti unohtaa työni parissa päivässä. Usein lomaviikko tuntuu vähintään kahdelta viikolta ja kun lomaviikot levittäytyvät pitkin lomakautta, tuntuu kuin olisin juuri jäämässä lomalle tai juuri tullut lomalta. Silloin koko kesä tuntuu yhdeltä lomalta! Ja kun lomapäiviä jättää sinne koulun syyslomalle lokakuussa ja vielä pari päivää joulun tienoille, ei syksy tunnu niin pitkältä ja pimeältä.

Vuosien kokemuksesta tiedän, että selväjärkinen paluu tällaiselta talven työaddiktio-tripiltä on mahdollista. Kevään valoisuus tuo lisää virtaa ja mieli alkaa pikkuhiljaa tajuta, että työtehtävien ympärillä on muutakin elämää. Eikä sitä työtä tarvitse kesäksi unohtaa, päinvastoin mieli piristyy kun työn lisäksi jaksaa kaivaa multaa puutarhassa, kruisailla iltakaupungilla ja surffailla netissä twiittailemassa ja bloggaamassa.

Olen addikti - en ehkä ylpeä siitä - mutta pärjään kyllä mainiosti.