Taisi olla joskus 90-luvun alussa kun huomasin Minä-Minä -liikenteen ensi merkit. Olin siihen mennessä ajanut autolla jo yli kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän joka päivä, joten luotan silloiseen kykyyni havainnoida tuo selkeä muutos liikennekäyttäytymisessä.
Ensimmäiset Minä-autoilijat olivat tuolloin isojen kuorma-autojen ratissa. Liikkuessani taajama-alueilla nuo yleensä monenlaisen jakeluliikenteen parissa ammatikseen ajavat kuskit alkoivat työntyä varoituskolmion takaa eteen aivan kuin olisivat ajaneet ketterämmällä henkilöautolla. Heillä oli selvästi kuvitelma, että raskaasti liikkuva kuorma-auto ehtii samaan väliin liikenteessä kuin pikkuauto.
Vaikka kyllä ensimmäinen hälytyskello olisi pitänyt kilistä jo siinä vaiheessa kun 80-luvun alussa englantilainen kielenopettaja vertaili suomalaista ja englantilaista liikennekulttuuria. Hän kertoi että Englannissa autoilijan tullessa liittymästä moottoritielle, hän kiihdyttää ja sijoittaa autonsa moottoritien virtaan sopivan auton jälkeen. Ihmetellen tämä vierasmaalainen kertoi että Suomessa kuski kiihdyttäessään moottoritien liittymästä ajovirtaan pyrkii ehdottomasti jonkin auton eteen!
Minä-autoilijoiden määrä alkoi hitaasti kasvaa vuosien mittaan. Tiukat tilanteet risteyksissä, jarruvalojen välkyntä yllätystilanteissa ja agressiivisuus asvaltilla on lisääntynyt huimasti. Suomalaiset tuntuvat joskus nojaavan äänimerkkiin ja kansainvälistä käsimerkkiä vilautellaan puolin jos toisin hyvinkin kärkkäästi.
Epäilen että jos samaan aikaan autojen turvalaitteet eivät olisi jatkuvasti kehittyneet ja liikennemääräykset eivät olisi tiukentuneet, olisi Minä-Minä -liikenne pitänyt kuolonuhrien määrän liikenteessä jatkuvassa kasvussa.
Jos liikenteessä Minä-kuski haluaa mennä ensin, Minä-kuski haluaa kääntyä näyttämättä suuntamerkkiä ja Minä-kuski ei pysähdy suojatien eteen, niin ei tästä seuraa muuta kuin jatkuva Minä-Minä -liikenne.
Nyt seuraukset näkyvät jo jalankulkijoissa. Paikallislehti oli seurannut puoli tuntia kotikaupunkini keskustassa vilkkaasti liikennöityä ja valo-ohjattua risteystä. Tuossa ajassa kolme autoa ajoi päin punaista valoa, mutta enemmän minua hätkähdytti, että samassa ajassa yhdeksän(!) jalankulkijaa tai pyöräilijää ylitti risteyksen punaisen valon palaessa. Näyttää siltä että kaikilla on sama kiire osua yhtä aikaa suojatielle. Tosin ei minua jalankulkijana lämmittäisi joutuessani auton alle vain koska luulin ehtiväni suojatien yli "vanhoilla vihreillä".
Ja kaiken aikaa lapset ja nuoret ottavat mallia meistä vanhemmista. Millaista jälkeä liikenteessä mahtaa tulla seuraavan parin kymmenen vuoden päästä? Onko silloin voimassa vahvimman oikeus? Kiirehditäänkö silloin eteenpäin välittämättä liikennesäännöistä tai antamatta vapaaehtoisesti kanssakulkijoille tietä. Ennustan että herrasmies-autoilijat kuolevat sukupuuttoon Minä-kuskien vallatessa niin ajotiet kuin jalkakäytävätkin.
Ainoa mikä tulevat sukupolvet pelastaa taitaa olla scifi-leffojen tulevaisuuden näkymä, jossa autot lentävät omiin suuntiinsa eri korkeuksilla ja jalankulkijat kävelevät omilla tasoillaan. Vai voisimmeko juuri nyt alkaa muuttamaan kehityksen suuntaa ja antaa tietä toisille, näyttää vilkkua ajoissa ja olla ohittamatta silloin kun siitä ei todellakaan ole mitään hyötyä? Voisiko maailman pelastaa ratin takaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti