Stressinpoiston yksi parhaimpia ja upeampia keinoja on keväisin kotimetsästä illan pimeydestä sisälle kiemurteleva mustarastaan konsertto. Tämä upea laulaja elelee vuoden ympäriinsä pihapiirissämme. Lintulautamme pähkinä- ja siementarjonta takaa vieraamme viipymisen luonamme myös talvisin. Musta höyhenpeite ja kirkkaan oranssinkeltainen nokka on eittämätön tunnusmerkki.
Mustarastas viskoo lintulaudan alta auringonkukansiementen kuoria ja poimii pienempien lintujen maahan pudottamia siemeniä. Lintu on raju liikkeissään ja pelästyttää joskus tiaislauman lentoon. Tuo sama riehakkuus ja ruoanetsintä harmittaa puutarhuria, kun mustarastas pöyhii japanilaisen puutarhanurkkauksen sammalpeitteet ympäriinsä etsiessään sammalten alta syötävää. Valitettavasti sammalpeite ei ole vuosien varrella päässyt koskaan kunnolla juurtumaan männyn käkkyrän alle, kiitos laulajavieraamme.
Keväisin mustarastas palkitsee vieraanvaraisuutemme illan kahdella konsertolla. Ensimmäinen alkaa iltaseitsemän aikoihin, mutta on vasta lämmittelyä. Varsinainen konsertti pidetään illan hämärtyessä ja auringon juuri laskettua. Silloin tuo taituri lentää lähelle makuuhuoneemme ikkunaa ja esittää monipuolisen lauluvalikoimansa. Pimeydestä sisälle tuleva ääni keskeyttää iltalukemisen ja on oikein keskityttävä kuuntelemaan. Yleensä laulu myös johdattaa kuuntelijansa uneen. Odotan joka kevät innokkaana öiden lämpenemistä, jotta pääsen mukaan konserttiyleisön joukkoon.
Tämä luonnon konsertti tuo mieleen eräät kaukaiset kesäiset illat, kun asuimme kaupungissa kerrostalon ylimmissä kerroksissa. Paahteisen päivän jälkeen pidimme parvekkeen ovea auki, niin korkealla ei ollut pelkoa hyttysistäkään. Ja sitten täysin varoittamatta, ilmassa alkoi leijua saksofonin soitto, joku naapureista soitti kaihoisasti Louis Armstrongin "Summertime" -kappaletta ( http://www.youtube.com/watch?v=iBWSEPvT9IQ ). Kävi ilmi, että naapurimme repertuaari käsitti vain parisen kappaletta, mutta "Summertimen" myötä annoimme sen hänelle anteeksi.
Mustarastaalla soitin kulkee aina mukana ja vaikuttaa siltä, että konserttiesitys vaihtuu joka kausi vähän erilaiseksi, ainakaan vielä eivät kappaleet ole alkaneet liikaa muistuttamaan toisiaan. Mielestäni jokaisen ihmisen lähistöllä pitäisi asua yksi soittotaituri, maailma olisi tuolloin varmasti paljon rauhallisempi ja rennompi paikka.
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Turhaan menetetty tietotaito
Ihminen näyttää rakennetun niin, että jokaisen sukupolven on pakko nuoruutenta innossa toistaa aiempien sukupolvien virheet. Meihin on sisäänkirjoitettu taipumus aikuisuuden kynnyksellä kyseenalaistaa kaikki vanhempien opit ja neuvot - vain voidaksemme itse kokea samat pettymykset ja epäonnistumiset kuin he aikoinaan..
Tuossa kolmenkympin jälkeen sitä sitten toteaa, että olisi jotain varoituksia ehkä kannattanut uskoakin. Kun tajuaa vanhempiensa sanoissa olleen jotakin järkeä, on ihminen ohjautunut siihen esi-isien vuosisatojen aikana tallomaan uomaan, joka vie ihmiskuntaa vääjäämättä eteenpäin.
Tosin ehkä tuo kyseenalaistaminen ja "minä itte"-mentaliteetti on ihmiskunnan keino kokeilla, josko ympäristö ja kulttuuri olisivat sittenkin muuttuneet niin, että se missä isä ja isoisä aikoinaan epäonnistui, onkin pojalle nyt mahdollista. Rajat on tehty rikottaviksi ja jokainen sukupolvi saa aina jotakin sellaista toteutumaan, missä ennen ei onnistuttu. Ja taustalla kulkee vahvana kudelmana sukupolvien kutoma kokemusten verkko, johon uudetkin oivallukset limittyvät ja tukeutuvat.
Valitettavasti työelämässä näkyy tämän tietotaidoksi kutsutun pääoman aliarvostaminen siellä elon toisessa päässä. Olen ollut useasti mukana suunnittelemassa ja tukemassa uuden, nuoren työntekijän kouluttamista työtehtäviinsä. Mitä tärkeämpi tehtävä, sitä tarkemmin koulutusta työntekijälle annetaan. Parhaimmissa tapauksissa uusi työntekijä saa oman kokeneen ohjaajan opastamaan työhön tulijaa.
Jos fiksu työnantaja suorastaan houkuttelee nuoria työntekijöitä innovaatioihin ja kokeiluihin, vanhempien työntekijöiden annetaan surutta lähteä eläkepäiville mahtava tiedon määrä mukanaan. Mitä pidempään työntekijä on ollut työnantajan palveluksessa, sitä moninaisempi on hänen tietomääränsä alan ja työtehtävien osalta. Jos sitten tulee tarve vähentää työntekijöitä esim. taloudellisen tilanteen vuoksi, työnantaja heittää usein ulkopuolisen mielestä surutta ammattitaidon yhtä matkaa työntekijän kanssa eläkeputkeen.
Mielestäni työnantajan tulisi pari vuotta ennen eläkeikää käydä työntekijän kanssa lävitse suunnitelma miten eläkkeelle siirtyminen toteutetaan. Työnantajan kannattaisi kertoa vanhenevalle työntekijälle miten suuressa arvossa tämän kokemusta ja tietotaitoa yrityksessä pidetään. Samassa yhteydessä työnantaja voisi ehdottaa kuka yrityksen työntekijöistä tulee toimimaan tulevan eläkeläisen "oppipoikana".
Eläkeläisen viimeinen pitkä projekti olisi tiiviissä yhteistyössä opettaa tälle opetettavalle mahdollisimman laajasti omaa osaamistaan. Opetettavan ei välttämättä tarvitsisi tehdä juuri samaa työtehtävää, hän voisi olla joko vasta-aloittanut tai sitten talossa jo kauemmin ollut konkari, jolla työvuosia olisi kuitenkin edessä vielä toista kymmentä. Näin tieto jatkaisi yrityksessä eteenpäin kuin viestikapula, sen ei annettaisi pirstoutua ja hävitä ihmisten mukana.
Kun on kyse eläkkeelle siirtymisestä, on ajankohta yleensä hyvissä ajoin tiedossa. Sen vuoksi tällainen tiedonsiirto olisi helppo toteuttaa. Paitsi että opettaminen olisi vanhenevalle työntekijälle henkistä selkärankaa kasvattava kokemus, se myös antaisi lähtijälle tunteen, että hänen kokemustaan todella arvostetaan. Mikä estäisi työnantajaa järjestämästä tiedonsiirtopalavereita, joissa konkari tietystä aihepiiristä pitäisi alustuksen koko työryhmälle ja sen jälkeen käytävässä keskustelussa olisi henkistä pääomaa jaossa laajemmaltikin.
Sen sijaan että eläkkeelle lähtijä pahimmassa tapauksessa syrjäytettäisiin aktiivisista työprojekteista sivuraiteille pölyttymään viimeisiksi kuukausiksi, hänet tulisi nostaa erityiseen asiantuntija-asemaan. Jopa niin että mahdollisuus keskustella hänen kanssaan erilaisista ratkaisuista säilyisi myös eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Tämä takaisi sen että kovalla kokemuksella hankittu tietotaito todella jäisi yritykseen kasvamaan korkoa ja tuomaan henkistä pääomaa yrityksen kassaan.
Tuossa kolmenkympin jälkeen sitä sitten toteaa, että olisi jotain varoituksia ehkä kannattanut uskoakin. Kun tajuaa vanhempiensa sanoissa olleen jotakin järkeä, on ihminen ohjautunut siihen esi-isien vuosisatojen aikana tallomaan uomaan, joka vie ihmiskuntaa vääjäämättä eteenpäin.
Tosin ehkä tuo kyseenalaistaminen ja "minä itte"-mentaliteetti on ihmiskunnan keino kokeilla, josko ympäristö ja kulttuuri olisivat sittenkin muuttuneet niin, että se missä isä ja isoisä aikoinaan epäonnistui, onkin pojalle nyt mahdollista. Rajat on tehty rikottaviksi ja jokainen sukupolvi saa aina jotakin sellaista toteutumaan, missä ennen ei onnistuttu. Ja taustalla kulkee vahvana kudelmana sukupolvien kutoma kokemusten verkko, johon uudetkin oivallukset limittyvät ja tukeutuvat.
Valitettavasti työelämässä näkyy tämän tietotaidoksi kutsutun pääoman aliarvostaminen siellä elon toisessa päässä. Olen ollut useasti mukana suunnittelemassa ja tukemassa uuden, nuoren työntekijän kouluttamista työtehtäviinsä. Mitä tärkeämpi tehtävä, sitä tarkemmin koulutusta työntekijälle annetaan. Parhaimmissa tapauksissa uusi työntekijä saa oman kokeneen ohjaajan opastamaan työhön tulijaa.
Jos fiksu työnantaja suorastaan houkuttelee nuoria työntekijöitä innovaatioihin ja kokeiluihin, vanhempien työntekijöiden annetaan surutta lähteä eläkepäiville mahtava tiedon määrä mukanaan. Mitä pidempään työntekijä on ollut työnantajan palveluksessa, sitä moninaisempi on hänen tietomääränsä alan ja työtehtävien osalta. Jos sitten tulee tarve vähentää työntekijöitä esim. taloudellisen tilanteen vuoksi, työnantaja heittää usein ulkopuolisen mielestä surutta ammattitaidon yhtä matkaa työntekijän kanssa eläkeputkeen.
Mielestäni työnantajan tulisi pari vuotta ennen eläkeikää käydä työntekijän kanssa lävitse suunnitelma miten eläkkeelle siirtyminen toteutetaan. Työnantajan kannattaisi kertoa vanhenevalle työntekijälle miten suuressa arvossa tämän kokemusta ja tietotaitoa yrityksessä pidetään. Samassa yhteydessä työnantaja voisi ehdottaa kuka yrityksen työntekijöistä tulee toimimaan tulevan eläkeläisen "oppipoikana".
Eläkeläisen viimeinen pitkä projekti olisi tiiviissä yhteistyössä opettaa tälle opetettavalle mahdollisimman laajasti omaa osaamistaan. Opetettavan ei välttämättä tarvitsisi tehdä juuri samaa työtehtävää, hän voisi olla joko vasta-aloittanut tai sitten talossa jo kauemmin ollut konkari, jolla työvuosia olisi kuitenkin edessä vielä toista kymmentä. Näin tieto jatkaisi yrityksessä eteenpäin kuin viestikapula, sen ei annettaisi pirstoutua ja hävitä ihmisten mukana.
Kun on kyse eläkkeelle siirtymisestä, on ajankohta yleensä hyvissä ajoin tiedossa. Sen vuoksi tällainen tiedonsiirto olisi helppo toteuttaa. Paitsi että opettaminen olisi vanhenevalle työntekijälle henkistä selkärankaa kasvattava kokemus, se myös antaisi lähtijälle tunteen, että hänen kokemustaan todella arvostetaan. Mikä estäisi työnantajaa järjestämästä tiedonsiirtopalavereita, joissa konkari tietystä aihepiiristä pitäisi alustuksen koko työryhmälle ja sen jälkeen käytävässä keskustelussa olisi henkistä pääomaa jaossa laajemmaltikin.
Sen sijaan että eläkkeelle lähtijä pahimmassa tapauksessa syrjäytettäisiin aktiivisista työprojekteista sivuraiteille pölyttymään viimeisiksi kuukausiksi, hänet tulisi nostaa erityiseen asiantuntija-asemaan. Jopa niin että mahdollisuus keskustella hänen kanssaan erilaisista ratkaisuista säilyisi myös eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Tämä takaisi sen että kovalla kokemuksella hankittu tietotaito todella jäisi yritykseen kasvamaan korkoa ja tuomaan henkistä pääomaa yrityksen kassaan.
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Multasormen manikyyri
Tähän aikaan vuodesta puutarhaansa höyrähtäneet erottaa kevyesti missä tahansa palaverissa tai muussa kohtaamisessa. Kynsinauhan sivussa oleva häivähdys multaa, epämääräiset kynnen reunat ja ikävät repeämät tai karhea kädenpuristus kielivät välittömästi omistajansa harrastuksesta.
Kun on koko pitkän talven odottanut pääsevänsä istuttamaan kasveja, jakamaan vanhoja perennoja tai kitkemään kukkapenkkiä, niin ei siinä ensimmäisenä tule mieleen kumihanskat. Kun keväinen multa tuoksuu ja ilmassa on leppeän pehmeä tuulonen, kädet on pakko saada möyrimään lämmennyttä multaa.
Viimeistelin eilen äidilleni pari vuotta suunnitellun kukkapenkin. Omassa puutarhassamme oleva taikinamarja-aidanne on oiva lähde lukuisille pistokkaille ja niinpä olenkin kasvattanut äidilleni reippaita pensaan alkuja. Viime talven aitapistokkaat kasvoivat jo äitini kasvimaan reunalla ja nyt oli aika siirtää ne omaan penkkiinsä. Uudet penkit rajaavat äitini puutarhassa nurmikon ja kasvimaan välistä aluetta. Penkin pohjustus ja kasaaminen aloitettiin jo viime syksynä, jotta talvi painoi multaa tiiviimmäksi.
Joten eilen sitten kävin siirtohommiin, noin toista viikkoa myöhässä sitkeän flunssan vuoksi. Taikinamarjoissa oli jo avautuneet silmut eli siirto oli hieman uskalias. Mutta kun maa, jossa pistokkaat kasvoivat, piti saada sipulimaaksi, ei armoa tunnettu.
Lisäksi samoihin penkkeihin siirrettiin vajaa kymmenen vuotta sitten harkitsemattomaan paikkaan istutettuja vuorenkilpiä. Isäni vielä eläessä vuorenkilvet oli istutettu tontin pohjoisen reunan korkeaan ojanpenkkaan. Mutta kun samaan paikkaan oli myös istutettu pensasruusuja, olivat vuorenkilvet hätää kärsimässä. Löysin siis itseni keikkumasta kaltevalla reunuksella, kädessäni pistolapio, jolla kaivoin vuorenkilpiä savisesta ojanpenkasta toistametristen ruusujen tarttuessa milloin takin hihaan tai housun kankaan lävitse ihooni.
Niin että tänään selkä on jumissa ja jalat jäykkinä. Multasormen kädet ovat luonnon manikyyrin jäljiltä kuivat, kynsinauhat osin revenneet, multareunuksiset ja epämääräiset. Vaikka rasvasin ahkerasti käsiäni illalla, ei lopputulos näytä kovinkaan kummoiselta. Onneksi tähän on tottunut, kauniit kädet kynsilakkoineen saavat odottaa kesähelteitä. Niin kauan kuin puutarhan kevätkiireet ovat pahimmillaan, ei tässä ehditä moisiin pikkuseikkoihin tarttua.
Ja onhan sitä harrastuksensa takia vähän pakko kärsiäkin. Niin paljon puutarha antaa, että täytyy sen myös vähän ottaakin.
Yllä olevassa kuvassa on muuten puutarhamme yksi tämän vuodenajan suosikeista: kevätkaihonkukka (Omphalodes verna, ruots. ormöga). Varjoiseen paikkaan istutettuna kasvi leviää hillitysti ja loistaa juuri nyt taivaansinisin kukin.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Omassa pesässä julkisesti twiittaillen
Osallistuin eilen Elintarvikepäivät 2011 -tilaisuuteen Helsingin Messukeskuksessa. Paikalle oli saapunut yli tuhat suomalaista elintarvikealan vaikuttajaa. Ohjelma käsitti perinteiseen tapaan aluksi yhteisen pari tuntia kestäneen osion, jonka jälkeen osanottajat jakautuivat kuuteen eri vaihtoehtoiseen ohjelmakokonaisuuteen. Osa meistä tosin vaihteli ohjelmista toiseen, koska päivän ohjelma tarjoisi paljon monipuolista kuultavaa.
Näin sosiaalisen median imaisemana, jäin kaipaamaan ohjeistusta Twitterin hashtagin käytöstä. Missään vaiheessa yleisohjelmaa ei asiasta kerrottu. Eikä kyllä näissä erikoistumisohjelmissakaan. En tiedä sitten oliko asia jätetty viestintäosiota johtaneen puheenjohtajan vastuulle omassa ryhmässään, ainakaan tieteellisellä puolella josta aloitin, ei asiasta mainittu sanallakaan. Eikä lainsäädäntöpuolella lounaan jälkeen.
Iltapäivän viimeisen osion vietin viestintään keskittyneessä ryhmässä, jossa keskityttiin sosiaaliseen mediaan, verkostoihin ja vastuulliseen viestintään mm. sosiaalisen median kautta. Näistä aiheista löytyikin twiittaamisen aihetta ja oikea hashtagkin löytyi parin kokeilun jälkeen. Kiitos aktiivisten twitteristien, jotka olivat hashtagista sopineet edellisenä päivänä! Näin järjestäjät olivat antaneet kädet ja vallan paikallaolijoille aivan kuin heitä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä ohjelmasta pidetään, saati että käyttäisivät kommentteja ensi vuoden tapahtuman suunnittelussa.
Tuli tunne että järjestäjät halusivat itse hoitaa pesänsä, tehdä oman juttunsa juuri omalla tavallaan huutamalla joukoille, antamatta mahdollisuutta järjestäytyneeseen kommentointiin tai oikeaan osallistumiseen. Ohjelmakin oli jälleen niin tiukalla ajalla, että kysymyksille ei missään foorumissa juuri ollut aikaa käsitellä yhtä-kahta enempää, tutkimuspuolen ohjelma laahasi heti alkuunsa aikataulun perässä kun innokkaat kuulijat halusivat kysellä esiintyjiltä, kun kerrankin olisi siihen ollut loistava tilaisuus.
Puhelimen akku veteli niin viimeisiään että en juuri päässyt katsomaan mitä #elintarvikepaiva -hashtagin kautta päivästä oli kommentoitu, joten jätin sen suosiolla illan ohjelmistoksi. Vaan pettymys oli suuri, twiittejä ei ollut kuin joitakin kymmeniä, vaikka paikalla oli tuhat ihmistä - olisiko kannustus twiittailuun myös rohkaissut jakamaan päivän antia niille, jotka eivät paikan päälle olleet päässeet tai jotka olivat valinneet jonkin toisen esityksen ja olisivat ehkä voineet tutustua muihinkin esityksiin twiiteillä tulleiden kehujen perusteella.
Ohjatun kommentoinnin puute harmitti, mutta oli jo jäämässä unholaan, kun törmäsin twiittiin jossa kerrottiin Marcuksen kohinaa -blogissa olevasta uudesta kirjoituksesta http://arcius.co/twitter-kayttoon-tapahtumissa
Oli kuin olisi omia ajatuksiaan lukenut kirjoitettuna. En siis ollut ainoa jota tämä asia on juuri tänä keväänä harmittanut. Tosin kommentissani tuohon blogikirjoitukseen kyllä lupasin pyhästi nostaa ensi kerralla käden ylös ja kysyä järjestäjältä virallista hashtagia. Olkoon vastuu myös meillä kuulijoilla, ollaan aktiivisia ja pidetään twiitti-lippua korkealla. Edessä on tänä keväänä vielä pari hyvää tapahtumaa, joissa voin joutua lupaukseni lunastamaan - toivottavasti niiden järjestäjät haluavat jakaa pesänsä tapahtumat oikeasti julkisuuteen ja antaa palautteelle kunnollisen väylän. Twiit! Twiit!
Näin sosiaalisen median imaisemana, jäin kaipaamaan ohjeistusta Twitterin hashtagin käytöstä. Missään vaiheessa yleisohjelmaa ei asiasta kerrottu. Eikä kyllä näissä erikoistumisohjelmissakaan. En tiedä sitten oliko asia jätetty viestintäosiota johtaneen puheenjohtajan vastuulle omassa ryhmässään, ainakaan tieteellisellä puolella josta aloitin, ei asiasta mainittu sanallakaan. Eikä lainsäädäntöpuolella lounaan jälkeen.
Iltapäivän viimeisen osion vietin viestintään keskittyneessä ryhmässä, jossa keskityttiin sosiaaliseen mediaan, verkostoihin ja vastuulliseen viestintään mm. sosiaalisen median kautta. Näistä aiheista löytyikin twiittaamisen aihetta ja oikea hashtagkin löytyi parin kokeilun jälkeen. Kiitos aktiivisten twitteristien, jotka olivat hashtagista sopineet edellisenä päivänä! Näin järjestäjät olivat antaneet kädet ja vallan paikallaolijoille aivan kuin heitä ei voisi vähempää kiinnostaa mitä ohjelmasta pidetään, saati että käyttäisivät kommentteja ensi vuoden tapahtuman suunnittelussa.
Tuli tunne että järjestäjät halusivat itse hoitaa pesänsä, tehdä oman juttunsa juuri omalla tavallaan huutamalla joukoille, antamatta mahdollisuutta järjestäytyneeseen kommentointiin tai oikeaan osallistumiseen. Ohjelmakin oli jälleen niin tiukalla ajalla, että kysymyksille ei missään foorumissa juuri ollut aikaa käsitellä yhtä-kahta enempää, tutkimuspuolen ohjelma laahasi heti alkuunsa aikataulun perässä kun innokkaat kuulijat halusivat kysellä esiintyjiltä, kun kerrankin olisi siihen ollut loistava tilaisuus.
Puhelimen akku veteli niin viimeisiään että en juuri päässyt katsomaan mitä #elintarvikepaiva -hashtagin kautta päivästä oli kommentoitu, joten jätin sen suosiolla illan ohjelmistoksi. Vaan pettymys oli suuri, twiittejä ei ollut kuin joitakin kymmeniä, vaikka paikalla oli tuhat ihmistä - olisiko kannustus twiittailuun myös rohkaissut jakamaan päivän antia niille, jotka eivät paikan päälle olleet päässeet tai jotka olivat valinneet jonkin toisen esityksen ja olisivat ehkä voineet tutustua muihinkin esityksiin twiiteillä tulleiden kehujen perusteella.
Ohjatun kommentoinnin puute harmitti, mutta oli jo jäämässä unholaan, kun törmäsin twiittiin jossa kerrottiin Marcuksen kohinaa -blogissa olevasta uudesta kirjoituksesta http://arcius.co/twitter-kayttoon-tapahtumissa
Oli kuin olisi omia ajatuksiaan lukenut kirjoitettuna. En siis ollut ainoa jota tämä asia on juuri tänä keväänä harmittanut. Tosin kommentissani tuohon blogikirjoitukseen kyllä lupasin pyhästi nostaa ensi kerralla käden ylös ja kysyä järjestäjältä virallista hashtagia. Olkoon vastuu myös meillä kuulijoilla, ollaan aktiivisia ja pidetään twiitti-lippua korkealla. Edessä on tänä keväänä vielä pari hyvää tapahtumaa, joissa voin joutua lupaukseni lunastamaan - toivottavasti niiden järjestäjät haluavat jakaa pesänsä tapahtumat oikeasti julkisuuteen ja antaa palautteelle kunnollisen väylän. Twiit! Twiit!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)