Markkinoinnin ammattilaisena ihmetyttää usein miten lehdistön sananvapaus aiheuttaa huimia ylilyöntejä elintarvikeviestinnässä. Tuotteiden pakkausmerkinnät ja kaikki tuotteita koskeva markkinointiviestintä on tarkasti elintarvikelainsäädännössä ohjailtu. Viime joulukuussa julkistettu EU:n elintarvikeinformaatioasetus antaa tarkat ohjeet tuotteista annettaville perusfaktoille. Tosin suurin ongelma tällä hetkellä on se, että asetus tarvitsee kipeästi tarkennuksia ja näyttää siltä että kansalliset viranomaiset eivät kunnolla ehdi tulkintoja antaa ja kaikkia pakkausmerkintöjä ei ehditä päivittää ennen kuin kolmen vuoden siirtymäaika on jo ohitettu.
Esimerkiksi tällä hetkellä asetus ei anna virallista lupaa ilmoittaa laktoosin määrää ravintoarvotiedoissa. Ja mikäli tietoa ei anneta ravintoarvotiedoissa, ei tuotteesta voida kertoa sen olevat laktoositon. Täällä laktoosi-intolerantikkojen luvatussa maassa kyseinen tieto on jo kuluttajienkin mielestä pakollinen pakkausmerkintä. Viranomaisten epävirallinen lupa laktoosin ilmoittamiseen on huhupuheiden mukaan kuulemma saatu, mutta viranomaiset ovat niin ylityöllistettyjä, että kovin nopeita virallisia ohjeita ei vain ehditä valmistella.
Viime vuosina esillä ollut EU:n suuri terveysväittämäasetus tuli kyllä tarpeeseen, vaikkakin suuri osa harkinnassa olevista terveysväittämistä on vielä käsittelyä vailla. EFSA, joka tekee arvioinnit ja ehdotukset EU:lle, joutui todella suuren urakan eteen saadessaan valtaosan eurooppalaisen elintarviketeollisuuden kehuista ja väittämistä tutkittavakseen. Osa harhaanjohtavista ravitsemus- ja terveysväittämistä on jo nyt saanut virallisen hylkäyksen ja ne poistuvat pikku hiljaa pakkauksista. Uudet väittämät tulee hyväksyttää EFSA:lla ja EU:lla ennen niiden käyttöönottoa. Näin lainsäädäntö ohjailee valmistajia ja on osaltaan takaamassa tutkitun ja turvallisen tiedon välitystä kuluttajille.
Mutta kun samaan aikaan lehdistö revittelee etusivuillaan mitä kummallisempia väittämiä, ei ole ihme että epävarmat kuluttajat kääntyvät viranomaisten ja elintarvikevalmistajien puoleen kysymyksineen. Joskus tuntuu että kärpässientä lukuun ottamatta suomalaisessa metsässä ei sellaista superkasvia kasva, joka ei parantaisi joko syövästä tai sokeudesta. Ravitsemusartikkelit viittaavat tutkimuksiin, joiden tulkinnasta toimittajilla ei ole tavallista kuluttajaa kummempaa tietotaitoa. Se että tutkimus on julkaistu yhtenä tuhansien tutkimusten joukossa, ei valitettavasti tee siitä automaattisesti totuutta. Mutta jostakinhan ne myyvät kansitekstit ja näyttävät artikkelit on vain keksittävä.
Toinen ravintoon liittyvien ylilyöntien lähde ovat erilaiset julkkikset. Vuosikymmen sitten julkisuutta haettiin tulemalla uskoon, nyt uskonnon sijasta helpotusta julkkikselle tuovat erilaiset ruokavaliot. Ja jos Mikael Jungner kertoo jättäneensä kokonaan maidon pois ruokavaliostaan ja lukeneensa netistä että se aiheuttaa syöpää ja sydänkohtauksia, ei vuosikausia toteutettu maidon terveellisyyttä korostava kampanjointi voi kuin huokaista syvään - jälleen kerran.
Karppaajien jo katuessa sydän- ja verisuonitaudeista varoittavien lääkäreiden ohjauksessa hurmostaan, seuraavaksi hype-ruokavalioksi on ennustettu gluteenitonta ruokavaliota. Ison veden tuolla puolen on gluteenin välttäminen ruokavaliossa jo aloitettu, ja sieltä se on näyttänyt nyt tulevan Suomeenkin. Toisaalta jos nouseva kysyntä laskee gluteenittomien tuotteiden hintatasoa, olen iloinen suomalaisten keliaakikkojen puolesta. Erityisruokavaliovalmisteista kun kauppa on halukas ottamaan reilusti katetta, kun sitä on kohderyhmän pakko ostaa korkeasta hinnasta huolimatta.
Ihmettelen eikö sitä tavallista talonpoikaisjärkeä voitaisi korostaa myös lehtien ravitsemuskirjoittelussa. Mikään ainesosa ei yksistään paranna maailmaa, monipuolisen ja terveellisen ruokavalion kun voi koota ihan peruskaupan tarjonnasta. Kohtuusyöminen yhdistettynä kohtuulliseen liikuntaan on perusterveelle ihmiselle riittävä ja turvallinen perusta. Sairauden hoidossa ruokavaliosta saattaa olla apua, mutta siihen kannattaa pyytää apua ravitsemusneuvojalta, ohjaukseen pääsee hoitavan lääkärin kautta.
Nämä lehtien puoskaroinnit, julkkisten ihmeparantumisuutiset ja sensaatiomaiset nettikirjoittelut kun ovat samalla tasolla kuin entisaikojen "akkain puheet". Paljon melua mutta kovin vähän arvokasta sisältöä.
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Minä-Minä -liikenne
Taisi olla joskus 90-luvun alussa kun huomasin Minä-Minä -liikenteen ensi merkit. Olin siihen mennessä ajanut autolla jo yli kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän joka päivä, joten luotan silloiseen kykyyni havainnoida tuo selkeä muutos liikennekäyttäytymisessä.
Ensimmäiset Minä-autoilijat olivat tuolloin isojen kuorma-autojen ratissa. Liikkuessani taajama-alueilla nuo yleensä monenlaisen jakeluliikenteen parissa ammatikseen ajavat kuskit alkoivat työntyä varoituskolmion takaa eteen aivan kuin olisivat ajaneet ketterämmällä henkilöautolla. Heillä oli selvästi kuvitelma, että raskaasti liikkuva kuorma-auto ehtii samaan väliin liikenteessä kuin pikkuauto.
Vaikka kyllä ensimmäinen hälytyskello olisi pitänyt kilistä jo siinä vaiheessa kun 80-luvun alussa englantilainen kielenopettaja vertaili suomalaista ja englantilaista liikennekulttuuria. Hän kertoi että Englannissa autoilijan tullessa liittymästä moottoritielle, hän kiihdyttää ja sijoittaa autonsa moottoritien virtaan sopivan auton jälkeen. Ihmetellen tämä vierasmaalainen kertoi että Suomessa kuski kiihdyttäessään moottoritien liittymästä ajovirtaan pyrkii ehdottomasti jonkin auton eteen!
Minä-autoilijoiden määrä alkoi hitaasti kasvaa vuosien mittaan. Tiukat tilanteet risteyksissä, jarruvalojen välkyntä yllätystilanteissa ja agressiivisuus asvaltilla on lisääntynyt huimasti. Suomalaiset tuntuvat joskus nojaavan äänimerkkiin ja kansainvälistä käsimerkkiä vilautellaan puolin jos toisin hyvinkin kärkkäästi.
Epäilen että jos samaan aikaan autojen turvalaitteet eivät olisi jatkuvasti kehittyneet ja liikennemääräykset eivät olisi tiukentuneet, olisi Minä-Minä -liikenne pitänyt kuolonuhrien määrän liikenteessä jatkuvassa kasvussa.
Jos liikenteessä Minä-kuski haluaa mennä ensin, Minä-kuski haluaa kääntyä näyttämättä suuntamerkkiä ja Minä-kuski ei pysähdy suojatien eteen, niin ei tästä seuraa muuta kuin jatkuva Minä-Minä -liikenne.
Nyt seuraukset näkyvät jo jalankulkijoissa. Paikallislehti oli seurannut puoli tuntia kotikaupunkini keskustassa vilkkaasti liikennöityä ja valo-ohjattua risteystä. Tuossa ajassa kolme autoa ajoi päin punaista valoa, mutta enemmän minua hätkähdytti, että samassa ajassa yhdeksän(!) jalankulkijaa tai pyöräilijää ylitti risteyksen punaisen valon palaessa. Näyttää siltä että kaikilla on sama kiire osua yhtä aikaa suojatielle. Tosin ei minua jalankulkijana lämmittäisi joutuessani auton alle vain koska luulin ehtiväni suojatien yli "vanhoilla vihreillä".
Ja kaiken aikaa lapset ja nuoret ottavat mallia meistä vanhemmista. Millaista jälkeä liikenteessä mahtaa tulla seuraavan parin kymmenen vuoden päästä? Onko silloin voimassa vahvimman oikeus? Kiirehditäänkö silloin eteenpäin välittämättä liikennesäännöistä tai antamatta vapaaehtoisesti kanssakulkijoille tietä. Ennustan että herrasmies-autoilijat kuolevat sukupuuttoon Minä-kuskien vallatessa niin ajotiet kuin jalkakäytävätkin.
Ainoa mikä tulevat sukupolvet pelastaa taitaa olla scifi-leffojen tulevaisuuden näkymä, jossa autot lentävät omiin suuntiinsa eri korkeuksilla ja jalankulkijat kävelevät omilla tasoillaan. Vai voisimmeko juuri nyt alkaa muuttamaan kehityksen suuntaa ja antaa tietä toisille, näyttää vilkkua ajoissa ja olla ohittamatta silloin kun siitä ei todellakaan ole mitään hyötyä? Voisiko maailman pelastaa ratin takaa?
Ensimmäiset Minä-autoilijat olivat tuolloin isojen kuorma-autojen ratissa. Liikkuessani taajama-alueilla nuo yleensä monenlaisen jakeluliikenteen parissa ammatikseen ajavat kuskit alkoivat työntyä varoituskolmion takaa eteen aivan kuin olisivat ajaneet ketterämmällä henkilöautolla. Heillä oli selvästi kuvitelma, että raskaasti liikkuva kuorma-auto ehtii samaan väliin liikenteessä kuin pikkuauto.
Vaikka kyllä ensimmäinen hälytyskello olisi pitänyt kilistä jo siinä vaiheessa kun 80-luvun alussa englantilainen kielenopettaja vertaili suomalaista ja englantilaista liikennekulttuuria. Hän kertoi että Englannissa autoilijan tullessa liittymästä moottoritielle, hän kiihdyttää ja sijoittaa autonsa moottoritien virtaan sopivan auton jälkeen. Ihmetellen tämä vierasmaalainen kertoi että Suomessa kuski kiihdyttäessään moottoritien liittymästä ajovirtaan pyrkii ehdottomasti jonkin auton eteen!
Minä-autoilijoiden määrä alkoi hitaasti kasvaa vuosien mittaan. Tiukat tilanteet risteyksissä, jarruvalojen välkyntä yllätystilanteissa ja agressiivisuus asvaltilla on lisääntynyt huimasti. Suomalaiset tuntuvat joskus nojaavan äänimerkkiin ja kansainvälistä käsimerkkiä vilautellaan puolin jos toisin hyvinkin kärkkäästi.
Epäilen että jos samaan aikaan autojen turvalaitteet eivät olisi jatkuvasti kehittyneet ja liikennemääräykset eivät olisi tiukentuneet, olisi Minä-Minä -liikenne pitänyt kuolonuhrien määrän liikenteessä jatkuvassa kasvussa.
Jos liikenteessä Minä-kuski haluaa mennä ensin, Minä-kuski haluaa kääntyä näyttämättä suuntamerkkiä ja Minä-kuski ei pysähdy suojatien eteen, niin ei tästä seuraa muuta kuin jatkuva Minä-Minä -liikenne.
Nyt seuraukset näkyvät jo jalankulkijoissa. Paikallislehti oli seurannut puoli tuntia kotikaupunkini keskustassa vilkkaasti liikennöityä ja valo-ohjattua risteystä. Tuossa ajassa kolme autoa ajoi päin punaista valoa, mutta enemmän minua hätkähdytti, että samassa ajassa yhdeksän(!) jalankulkijaa tai pyöräilijää ylitti risteyksen punaisen valon palaessa. Näyttää siltä että kaikilla on sama kiire osua yhtä aikaa suojatielle. Tosin ei minua jalankulkijana lämmittäisi joutuessani auton alle vain koska luulin ehtiväni suojatien yli "vanhoilla vihreillä".
Ja kaiken aikaa lapset ja nuoret ottavat mallia meistä vanhemmista. Millaista jälkeä liikenteessä mahtaa tulla seuraavan parin kymmenen vuoden päästä? Onko silloin voimassa vahvimman oikeus? Kiirehditäänkö silloin eteenpäin välittämättä liikennesäännöistä tai antamatta vapaaehtoisesti kanssakulkijoille tietä. Ennustan että herrasmies-autoilijat kuolevat sukupuuttoon Minä-kuskien vallatessa niin ajotiet kuin jalkakäytävätkin.
Ainoa mikä tulevat sukupolvet pelastaa taitaa olla scifi-leffojen tulevaisuuden näkymä, jossa autot lentävät omiin suuntiinsa eri korkeuksilla ja jalankulkijat kävelevät omilla tasoillaan. Vai voisimmeko juuri nyt alkaa muuttamaan kehityksen suuntaa ja antaa tietä toisille, näyttää vilkkua ajoissa ja olla ohittamatta silloin kun siitä ei todellakaan ole mitään hyötyä? Voisiko maailman pelastaa ratin takaa?
lauantai 1. syyskuuta 2012
Puolivälissä elämää?
Tajusin tänä kesänä että elämässäni on enemmän "täysien kymppien" juhlia ja hautajaisia kuin kastejuhlia. En ole vielä sukuni vanhin nainen, mutta kolmantena jonossa jo ollaan. Ja se saa ajattelemaan.
Vielä reilu parikymmentä vuotta sitten viisikymppiselle annettiin lahjaksi keinutuoli ja kävelykeppi, nyt lahjalistalla on matkalahjakorttia, kuntosalilippuja tai moottoripyörä. Tämän päivän viisikymppiset eivät tunne itseään vanhoiksi, mutta miksi heillä on sitten niin kova kiire elää kuin puolta nuoremmat?
Nuoruuden ihannointi vie mielestäni keski-ikäiseltä sen elämää kokeneen ihmisen arvovallan ja kunnioituksen, josta pitäisi osata sekä nauttia että hyödyntää. Nuorisotrendin mukaisesti pukeutunut ja epätoivoisesti teini-trendikkäänä pyristelevä keski-ikäinen menettää mielestäni sen terävimmän kärjen omasta kehityskaarestaan.
On aika olla noviisi ja on aika kasvaa mestariksi. Voisi sanoa että tässä iässä, kun takana on jo useita vuosikymmeniä työelämässä, on hienoa pystyä analysoimaan tulevaisuuden suunnitelmia jo eletyn elämän lävitse. Kun on tehnyt jo aika liudan virheitä, nähnyt useitakin nousu- ja laskukausia, onnistunut ja epäonnistunut - miksi siitä pienoisesta varmuuden tunteesta ja ammattiosaamisesta ei voisi nauttia? Kun head-hunter soittaa ja tajuaa olevansa haluttu, kyllä se hivelee.
Suomalaisen naisen ikäennuste on nyt yli kahdeksankymmentä vuotta ja koska suvussani on eletty jo sitäkin pidempään, voisin arvioida olevani elämäni puolivälissä. Vielä en tiedä minkä ikäisenä valtiovalta olisi antamassa lupaa päästä eläkkeelle, aikaa siihen on vähintään 15-20 vuotta, voi olla enemmänkin. Ainakaan tässä vaiheessa minulla ei ole mikään kiire eläkkeelle. Vaikka olenkin säästänyt vapaaehtoista eläkettä jo lähes kaksikymmentä vuotta, ei minua houkuta jäädä pois työelämästä vuosikymmeniksi "loikoilemaan".
Olen suunnattoman utelias näkemään mihin verkostoituminen, digitalisoituminen ja muu tekninen kehitys vie meidän maailmamme. Haluaisin ennustaa että tietokoneet mahdollistavat minun otteeni ajan virrasta olevan vanhempana paljon vahvempi kuin varttuneilla on nykypäivänä. Olemme tottuneet kulkemaan internetin virrassa, keskustelemaan sosiaalisessa mediassa ja vaikuttamaan asioihin.
Kun yli 65-vuotiaita on nykyisen miljoonan sijasta kaksi tai kolme miljoonaa, olen minä heidän joukossaan, arvatkaapa millainen poliittinen ja sosiaalinen vaikutusvalta sillä ryhmällä silloin on. Luulen että nyt eläkeputkeen väkisin tyrkätyt varttuneet työntekijät vielä nauravat ääneen kun nuoret tajuavat minkä karhunpalveluksen ovat itselleen tehneet lyhytnäköisyydessään.
Vielä reilu parikymmentä vuotta sitten viisikymppiselle annettiin lahjaksi keinutuoli ja kävelykeppi, nyt lahjalistalla on matkalahjakorttia, kuntosalilippuja tai moottoripyörä. Tämän päivän viisikymppiset eivät tunne itseään vanhoiksi, mutta miksi heillä on sitten niin kova kiire elää kuin puolta nuoremmat?
Nuoruuden ihannointi vie mielestäni keski-ikäiseltä sen elämää kokeneen ihmisen arvovallan ja kunnioituksen, josta pitäisi osata sekä nauttia että hyödyntää. Nuorisotrendin mukaisesti pukeutunut ja epätoivoisesti teini-trendikkäänä pyristelevä keski-ikäinen menettää mielestäni sen terävimmän kärjen omasta kehityskaarestaan.
On aika olla noviisi ja on aika kasvaa mestariksi. Voisi sanoa että tässä iässä, kun takana on jo useita vuosikymmeniä työelämässä, on hienoa pystyä analysoimaan tulevaisuuden suunnitelmia jo eletyn elämän lävitse. Kun on tehnyt jo aika liudan virheitä, nähnyt useitakin nousu- ja laskukausia, onnistunut ja epäonnistunut - miksi siitä pienoisesta varmuuden tunteesta ja ammattiosaamisesta ei voisi nauttia? Kun head-hunter soittaa ja tajuaa olevansa haluttu, kyllä se hivelee.
Suomalaisen naisen ikäennuste on nyt yli kahdeksankymmentä vuotta ja koska suvussani on eletty jo sitäkin pidempään, voisin arvioida olevani elämäni puolivälissä. Vielä en tiedä minkä ikäisenä valtiovalta olisi antamassa lupaa päästä eläkkeelle, aikaa siihen on vähintään 15-20 vuotta, voi olla enemmänkin. Ainakaan tässä vaiheessa minulla ei ole mikään kiire eläkkeelle. Vaikka olenkin säästänyt vapaaehtoista eläkettä jo lähes kaksikymmentä vuotta, ei minua houkuta jäädä pois työelämästä vuosikymmeniksi "loikoilemaan".
Olen suunnattoman utelias näkemään mihin verkostoituminen, digitalisoituminen ja muu tekninen kehitys vie meidän maailmamme. Haluaisin ennustaa että tietokoneet mahdollistavat minun otteeni ajan virrasta olevan vanhempana paljon vahvempi kuin varttuneilla on nykypäivänä. Olemme tottuneet kulkemaan internetin virrassa, keskustelemaan sosiaalisessa mediassa ja vaikuttamaan asioihin.
Kun yli 65-vuotiaita on nykyisen miljoonan sijasta kaksi tai kolme miljoonaa, olen minä heidän joukossaan, arvatkaapa millainen poliittinen ja sosiaalinen vaikutusvalta sillä ryhmällä silloin on. Luulen että nyt eläkeputkeen väkisin tyrkätyt varttuneet työntekijät vielä nauravat ääneen kun nuoret tajuavat minkä karhunpalveluksen ovat itselleen tehneet lyhytnäköisyydessään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)