Kehtaisiko jättää äänestämättä?

En ole suuremmin kiinnostunut politiikasta. Osaan yleensä eduskuntavaalien jälkeen parin kuukauden kuluttua pääministerin nimen ulkoa. Ulkoministeri sekä kauppa- ja teollisuusministeri myös tulee tutuksi, ehkä myös valtiovarainministerit, mutta siihen se sitten yleensä jääkin. Nolostuttaa joskus ihan oikeasti, kun ei aina edes muista ketkä puolueet ovat hallituksessa ja ketkä oppositiossa.

Näin keski-ikäisenä kyse ei oikeastaan enää voi olla protestista maailmaa vastaan, siihen olen eittämättä liian vanha. Ehkä kyse on siitä, että onhan noita hallituksia jo nähty. Samat valtakunnallisesti kuluneet naamat tekevät politiikasta ammatin ja näin vaalien alla tulevat hymyilemään minulle teiden varsille, sanomalehtien sivuille ja mieliohjelmani mainoskatkoille. Saadakseen mahdollisimman laajan kannatuksen, luvataan jokaiselle äänestäjäryhmälle tasapuolisesti kaikkea hyvää ja ollaan sitä suurta tasaista ehdokasmassaa - josta sitten joku valopilkku nousee kärjistyksillä helposti ylitse muiden. Mitä tärkeämpi ehdokkaan asema omassa puolueessaan on, sitä suurempi vaikutus tällä erottujalla on "tehdä historiaa" äänestyspäivänä.

Mutta kun äänet on julkistettu, haastattelut annettu ja hallitusneuvottelut käyty, ei arjessa juurikaan mitään eroa entiseen näy. Epäilen että kovat puheet ja ruusuiset lupaukset iskeytyvät ylinopeudella valtiontalouden realiteetteihin ja virkamiehet pistävät porukan jälleen heille tekemäänsä leikkikehään. Vain tosi kovat ministerit pystyvät jättämään itsestään jäljen Suomen politiikan historiaan.

Taidan olla pahasti kyyninen - pyydän siis anteeksi teiltä, jotka jaksatte edelleen uskoa ja vaikuttaa ympäristöönne politiikan avulla. Toivon että tämä asenteeni ei ole kovin tarttuvaa lajia, ainakaan ikäisteni seurassa. Yleensä keski-ikäiset äänestävät perinteitä kunnioittaen, ehkä totutusti samaa puoluetta kuin kaikkina menneinä vuosina, ehkä jopa joka kerta sitä tuttua ehdokasta.

Käytin tällä viikolla ensi kertaa elämässäni vaalikonetta. Twitterissä sitten twiittasin epäuskoisena, kun kone ehdotti eniten yhtäläisyyksiä itseäni kaksikymmentä vuotta nuoremman, ruotsinkielisen miehen kanssa. Tulos oli kyllä aivan kaikkea muuta kuin odotin. Epäilykseni vahvistui, kun tutustuin lähemmin ehdokkaaseen ja hänen vaalisivuihinsa. Lieneekö epäonnistumisen syynä sitten vika tietokoneohjelmassa vai vastasinko kysymyksiin liian pinnallisesti. Toivottavasti parinyhdistämisohjelmat eivät käytä samaa perusohjelmaa tai sitten se juuri on yhtenä syynä korkeisiin avioerolukuihimme.

Koska Suomessa on tapana kunnioittaa vaalisalaisuutta jopa aviopuolisoiden kesken, en aio paljastaa ensi viikolla kävinkö äänestämässä vai en. Mutta näin pari päivää ennen virallista äänestyspäivää en voi luvata mitään. Onko minulla kanttia jättää äänestämättä ensimmäistä kertaa? Riittääkö luonto vai voittaako perinteiden taakka?

Epäitsekästä elämää internetissä

Olen ihaillen seurannut, miten erilaiset ihmiset ovat ottaneet internetin hienosti haltuunsa ja käyttävät sitä luontevana osana omaa elämäänsä. Opiskelu, työ, harrastukset ja unelmat kutovat monipuolisen verkon, jossa internetin eri välineitä käytetään hyväksi.

Samalla olen oppinut inhoamaan sosiaalinen media -sanaa. Tuntuu että sillä yritetään karsinoida tietyntyyppinen toiminta internetissä omaan, ehkä vähän ala-arvostettuun luokitukseen. Sitä ala-arvostetumpaan, mitä huonompi tietämys henkilöllä on netin mahdollisuuksista. Vastaväitteenä esitetään usein, että luonnollinen kanssakäyminen näivettyy tai henkilö vieraantuu "oikeasta elämästä", jos hän viettää aikaa sosiaalisen median parissa.

Osalla ihmisistä netti muodostaa yhden osan monipuolista ja aktiivista elämää. Tässä internet tarjoaa välineen, median, ajatusten ja yhdessäolon jakamiseen. Toisaalta se voi tarjota toisille tasapuolista mahdollisuutta osallistua aktiiviseen elämään muiden kanssa. Henkilö, jolla voi olla jokin ruumiillinen tai henkinen este toimia yhdenvertaisesti muiden kanssa, tai jonka asuinpaikkakunta vaikeuttaa esim. tietyn harrastuksen toteuttamista, voi löytää internentin kautta mahdollisuuden vaikuttaa ja osallistua tasavertaisesti. Tekeekö internetin käyttö tästä yhdessäolon mahdollisuudesta muka muita huonomman?

Aikoinaan oppinut ihminen oli suuresti arvostettu, koska mahdollisuus opiskella tarjoutui vain harvoille. Tieto oli myös arvokasta, sitä ei jaettu suurille ihmisryhmille. Ihmisen arvostus perustui tietoon, ja itsekkäänä olentona osa myös piti tiedon mustasukkaisesti itsellään nostaakseen oma arvostustaan. Tietoa annettiin pieninä annoksina ja sillä taattiin joko oma taloudellinen asema tai sosiaalinen arvostus.

Internet on väittämättä mullistanut tiedon maailman. Mielipiteet, faktat ja fiktiot leviävät ympäri maapallon nopeammin kuin koskaan. On ollut hienoa huomata miten internetissä on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita jakamaan omaa osaamistaan - jopa täysin veloituksetta. Esimerkiksi YouTube, joka suurelle yleisölle tuntuu olevan vain sekoitus hauskoja kotivideoita ja jukeboxia, on täynnä erilaisia visuaalisia käyttöohjeita, opetusvideoita ja oikeasti arvokasta kuvallista viestintää.

Ongelmaksi on muodostunut se, että internet on valtavan laaja ja ihmisten on vaikea löytää etsimäänsä. Tässä avuksi tulevat ne ihmiset, jotka eivät välttämättä itse tuota sisältöä, mutta jotka osaavat poimia helmet tarjonnasta ja jakavat sitä eteenpäin. Itse en ehdi seuraamaan esim. markkinoinnin uutisointia niin paljon kuin ehkä pitäisi, mutta seuraamalla esimerkiksi Twitterissä näitä "seulojia", olen saanut paljon arvokasta ja rahanarvoista tietoa, josta oikeasti on hyötyä sekä työelämässä että harrastuksissani. Hatunnostoni sekä sisällöntuottajille että seulojille, elämäni on paljon rikkaampaa teidän ja internetin ansiosta.

Näkökulmia ja rutiineita

Minulla on työperäinen ongelma. Huomaan, että käsittelen herkästi vastaantulevia tehtäviä ja haasteita vain omista lähtökohdistani. Syynä voi olla useinkin hektinen työtahti tai jo ennestäänkin täysi tehtävälista, joka kummittelee mielessä. Vastaus kysymykseen tai pyyntöön lähtee selkärangasta ennenkuin aivot ehtivät mukaan. Aina se ei tarkoita, että ensiratkaisu asiaan olisi se kaikkein helpoin - valitettavasti joskus se voi tarkoittaa jopa ylimääräisiä työtunteja tai turhanpäiväistä viivästystä.

Olen yrittänyt opetella ottamaan etäisyyttä asioihin, pyytämään hetken miettimisaikaa tai esimerkiksi tarkentanut kysymysten muodossa työtehtävää yhdessä sen antajan kanssa. Usein ensireaktio vie kyllä kaltaiseni konkarin oikeaan, mutta mitä visaisempi tai laajempi asia on, sitä tärkeämpää on tarkastella sitä kuin ulkopuolisena. Joskus toivoisikin, että ne kaikkein parhaimmat työideat keksittäisiin perjantaina iltapäivällä, jotta aivot voisivat käsitellä niitä rauhassa viikonlopun ajan.

Eräänä yönä heräsin jostakin syystä täysin virkeänä. Odottelin aikani, mutta koska unta ei tuntunut millään tulevan, annoin periksi ja päätin aikani kuluksi käsitellä kaikessa rauhassa edellispäivänä palaverissa esiinnoussutta ideaa. Taisin olla hereillä parisen tuntia ja sinä aikana uusi kampanjaidea muotoutui kuin huomaamatta. Olin niin virkeä, että en nähnyt mitään syytä kirjoittaa muistiinpanoja  - jotenkin olin täysin varma, että muistaisin kaikki yksityiskohdatkin vielä aamulla.

Kun sitten töissä kerroin palaverissa suunnitelmasta ja sivulauseessa kerroin sitä yöllä parisen tuntia kehitelleeni, työkaveri pudisti päätään ja luuli kai minun lopullisesti seonneen. Nyt suunnitelma on selvityksessä ja toivottavasti voimme käyttää sitä tulevassa kampanjoinnissa. Jos olisin yrittänyt samaa työpäivän aikana, sähköpostin tulviessa ylitse ja puhelimen jatkuvasti keskeyttäessä, en olisi pystynyt samaan. Työpäivänä rutiininomaiset työt etenevät vauhdilla, mutta ajatustyötä vaativat tehtävät on pakko jättää toimiston ulkopuolelle.

Tehtäväsuunnittelussa sekä uusi näkökulma että arkirutiinista poikkeava ympäristö tuottavat parhaat ideat. Aivoriihet toimivat mielestäni parhaiten, kun yhdessä ensin pureudutaan ongelman lähtökohtiin ja sitten jätetään se hetkeksi odottelemaan kunkin osallistujan alitajuntaan. Tässä vaiheessa pitäisi osata nousta riittävän kauas tilanteen ulkopuolelle ja katsoa asioita laajemmasta perspektiivistä. Kuten yllä olevassa kuvassa, näkymä Pariisin Sacré-Coueuriltä antaa kaupungista täysin eri kuvan, kuin vaikkapa Riemukaaren ympäristön autovilinä.

Pitäisi useammin muistaa nousta ylemmäs ja katsella kokonaisuutta. Siitä voisi oikeasti olla hyötyä.