Haravoin tänä pääsiäisenä nurmikkoa ja siinä puuhatessani tajusin miten aika muuttaa ihmistä. Vielä muutama vuosi sitten olisin hiki päässä huhkinut kerralla koko useamman sata neliötä nurmikkoa kerralla valmiiksi - ja sitten viettänyt väsyneenä koko loppupäivän.
Vaati useita vuosikymmeniä tajuta että kaikkea ei tarvitse tehdä heti valmiiksi. Ilma oli kaunis, kevät on aikaisessa, sen vuoksi jokaisen täyden kottikärryllisen jälkeen istahdin alas ja pidin tauon. Kuuntelin lintujen upeata konserttia, katselin miten linnut etsivät tyhjentyneiden lintulautojen alta pudonneita herkkupaloja ja ampiaiset vierailivat innokkaina krookusten kukissa. En saanut kaikkea päivässä valmiiksi, mutta en myöskään tuntenut perisuomalaista marttamaista pakkotyön jälkiharmitusta. Olin läsnä tässä kesäisessä säässä - ja nautin.
Aiemmin puutarhassa istuessa tuli tunne että vain katsoi tekemättä olevien töiden listaa, tuokin kohta pitäisi laittaa ja tuohon voisi istuttaa jotain... nyt olen oppinut pikku hiljaa tajuamaan että en saa tätä maailmaa valmiiksi edes omalta kohdaltani, ja hyvä niin. Voin keskittyä olemaan läsnä elämässäni ja luottaa siihen että keskeneräinenkin riittää vallan hyvin.
Toivoisin että oppisin vielä keskittymään toisiin ihmisiin paremmin. Että kun esikoinen tulee juttelemaan hänelle tärkeistä asioista tai kun läheinen avautuu jostain merkittävästä, osaisin olla hänelle läsnä. Kun kuopus hulluttelee vielä lapsuuden ja teinielämän välimaastossa, toivoisin osaavani ottaa osaa täysin sydämin tuohon upeaan aikaan elämässä. Että voisin jättää itseni ja omat askareeni sivuun voidakseni elää yhdessä kanssakulkijoideni kanssa - vaikka vain hetken kerrallaan.
Sillä se mistä meidät muistetaan, on ne pienet hyvät hetket. Tutkimusten mukaan lapset eivät oikeasti muista niitä huippulahjoja, upeita huvipuistoretkiä tai trendikännykkää, vaan ne hyvät arkiset päivät, jolloin he tekivät jotain tavallista yhdessä vanhempiensa kanssa. Elämän perusturvallisuus ja yhdessäeläminen oikeasti toista huomioiden tuntuu olevan se mitä jo lapsikin osaa kaivata ja arvostaa.
Työnnetään tämä itsekäs ja omaa markkinointia täynnä oleva maailman meno taka-alalle ja annetaan mennä. Pidetään toisistamme huolta ja kuunnellaan oikeasti mitä toinen vastaa siihen tuttuun kysymykseen "Mitä kuuluu?". Halataan, lohdutetaan ja iloitaan yhdessä, eikä tuputeta omaa paremmuutta, omia murheita tai onnistumisia - ollaan oikeasti läsnä toistemme elämässä.
Miksi ei siis istuttaisi porukalla alas, nautittaisi auringosta ja alkaneesta keväästä - herkistyttäisi rauhoittumaan ja katsomaan miten maapallo pyörii. Siinä sitä on ihmettä kerrakseen yhdelle elämälle.
