lauantai 17. elokuuta 2013

Lainsäädäntö voitaa terveen järjen käytön?

Uusi, yhtenäinen pakkauslainsäädäntö Euroopassa on lähtökohtaisesti hyvä juttu, monet kansalliset rönsyilyt karisevat ja tuotteet pääsevät kulkemaan vapaammin eri maiden välillä.  Kuten muussakin lainsäädännössä, Suomi on tämän ryhmän yksi tiukimmista maista, joten kaupassa huomaa miten pakkauksia on jo viilailtu uuden lainsäädännön mukaisiksi hyvissä ajoin.

Kun tutustuu lainsäädäntöön tarkemmin, tajuaa että lakipykäliin on näemmä jouduttu ujuttamaan mitä itsestään selvimpiä kohtia. Mielestäni ihminen, joka on varustettu peruskoulupohjaisella tietämyksellä pitäisi ymmärtää, että voi tehdään maidosta ilman että se pitää erikseen pakkauksessa kertoa. Tai että parasta ennen -päiväys ei tarkoita että sen jälkeen tuote on syömäkelvoton.

Näyttää siltä että yhä suurempi joukko suomalaisia (muiden eurooppalaisten joukossa) on vieraantunut maataloudesta niin vahvasti, ettei hän erota peruselintarvikkeen tuoreutta ilman sen pakkaukseen merkittyä päivämäärää (mikrobiologisesti helposti pilaantuvat ruoat on toki eri asia). Olisi suotavaa että tällainen perinneoppi siirtyisi vanhemmilta lapsille, koulussa sitä voi toki myös opettaa kotitaloustunnilla, mutta vastuu lasten jokapäiväisestä selviytymisestä hengissä on kuitenkin vanhempien.

Elin lapsuuteni 60- ja 70-luvun maatilalla, jossa osa elintarvikkeista kasvatettiin itse, lypsettiin omista lehmistä - tai ostettiin kaupasta. Opin kyllä miltä vanhettunut maito haisee tai miksi tuoretta leipää ei pidä pakata tiiviiseen muovipussiin jos ei halunnut sen nopeasti homehtuvan. Ei kaupan elintarvikkeissa tuolloin ollut mitään päivämääriä, kalatkin ostettiin suoraan kiertävän kalakauppiaan farmariauton kylmälaukusta, koska kaupasta ei niin tuoretta kalaa saanut. Eikä sairastuttu ruokamyrkytyksiin...

Lehdissä uutisoidaan miten suomalaiset heittävät vuosittain yli 400 miljoonaa kiloa ruokaa roskiin. Miten paljon siitä on oikeasti pilaantunutta? Osa tuosta määrästä olisi edelleen täysin syötävää, omilla aisteilla helposti varmistettavissa, mutta heitettynä roskiin koska päiväykset kertovat tuotteen menettäneen parhaimman syöntihetkensä. Lähtökohtaisesti yli tarpeen ostetuista määristä tai epäterveistä ostotottumuksista nyt puhumattakaan.

Erilaiset allergiat ja ruokarajoitteet ovat lisääntyneet, joten sen vuoksi pakkauksissa vilisee erilaisia varoituksia ja selvityksiä. Laktoosi-intolerantikkona on kätevää kun laktoosin määrä on ilmoitettu pakkauksessa ja moni pähkinäallergikko on voinut välttää vaarallisen tilanteen kun pakkauksessa on merkintä mahdollisista jäämistä.

Pakkauksissa ilmoitetaan tällä hetkellä yli kymmenen eri allergisoivan tuoteryhmän raaka-aineista, ja arvatenkin määrä tulee nousemaan vielä siitäkin. Koska elintarviketeollisuus valmistaa samoissa tiloissa monenlaisia tuotteita, lisääntyy samassa suhteessa myös jäämistä varoittavat tekstit. Kohta ne varmaan ohittavat pituudessa ainesosaluettelon, vaikka jäämä-merkintää ei ohjeiden mukaan saa käyttää kuin vasta viimeisenä vaihtoehtona, huolellisen valmistus- ja pakkaussuunnittelun, puhdistuksen ja omavalvonnan jälkeen.

Tänä vuonna on ollut huomattavan paljon elintarvikkeiden markkinoilta takaisinvetoja. Syynä yleensä on että tuotteessa epäillään tai on todettu olevan allergisoivaa ainetta, jota ei ole ilmoitettu pakkauksessa. Virheet ovat inhimillisiä, yritysten laatujärjestelmät huomaavat virheet tarkemmin ja varoitusjärjestelmä on Evirassa hyvin viritetty. En usko että virheitä syntyy enemmän kuin aikaisemminkaan, niistä vain tiedotetaan enemmän. Silti kuluttajat näiden uutisten jälkeen puhuvat ja epäilevät elintarviketeollisuuden turvallisuutta.

Ehkä lainsäädäntö pitää siis oikeasti tehdä sen kaikkein tyhmimmän kuluttajan avuksi, jotta hän ei myrkyttäisi itseään vanhentuneella ruoalla tai nauttisi tuotetta joka ei hänelle sovi. Maalaisjärki saa hautautua multaan ja tulevaisuuden ruokasukupolvet vieraantuvat yhä pahemmin alkuperäisestä ruoasta. Se on sääli.


lauantai 20. huhtikuuta 2013

Miksi en pelaa roolipelejä netissä?

Muistelen ensimmäisen kosketukseni tietokoneisiin tai digitaalisiin pelehin tapahtuneen 80-luvun alussa. Kälyni opiskeli tietotekniikkaa ja hän esitteli Commdore 64:llä tehtyjä pieniä pelejä, joissa vilkkuvat neliöt siirtyivät kuvaruudun reunasta toiseen. Erityisen ison huomion sai joulutervehdys, jossa joulupukki luisteli jäällä edes takaisin ja taustalla soi makaaberi instrumentaaliväännös tutusta joululaulusta. Sitä ihasteltiin monet kerrat tuon joulun aikana.

Opiskeluvaiheessa sain ensi kosketuksen räiskintäpeleihin. Tuolloin pelejä pelattiin enemmän esim. kahviloiden nurkassa olevien pelikoneiden kautta, tosin enemmän niitä piirittivät nuoret miehet kuin naiset. Kun pelimahdollisuus tarjoutui myös kotona, alkoi pelaaminen kiinnostaa myös itseänikin. Mieheni myötä tutustuin pariinkin nyt jo retromaineen saaneeseen peliin. Doom ja Duke Nukem tulivat tutuiksi yhteispelaamalla. Käytännössä se tarkoitti että ainakin alkuvaiheessa mieheni pelasi tietyn tason lävitse tappamalla kaikki viholliset ja sen jälkeen minä etsin kaikki piilotetut asekätköt ja lääkintälaukut.

Huomasin jo varhain, että pelit vievät helposti mennessään. Eräskin syysloma kului Doomia tahkotessa siihen malliin, että kaksi jo reilusti aikuista vietti päivätolkulla kerrostalokaksiossa pelaamalla yhtäjaksoisesti lähes kellon ympäri. Yhtenä iltana havahduimme että kotona ei ollut mitään oikeasti syötävää ja riensimme iltakauppaan voidaksemme syödä päivän ensimmäisen aterian!

Kun lapset syntyivät, ei aikaa pelaamiseen juurikaan ollut - ainakaan pitkiä aikoja. Ja eihän sitä nyt äiti vain voi räiskiä pumppuhaulikolla hirviöitä pitkin seiniä jos lapsi katsoo tai leikkii ihan vieressä. Sen vuoksi siirryin muutamaksi vuodeksi pelaamaan mm. mahjongia. Joka myös oli ihan riittävän koukuttava peli...

Ehkä johtuen omasta pelitaustasta, ei lasten kiinnostus tietokonepeleihin ihmetyttänyt yhtään. Alusta asti pyrimme rajoittamaan pelaamista. Aluksi peliaika oli lyhyt ja piteni lasten vanhetessa. Myös pelipäivien rajoittaminen joka toiseen päivään johdatti lapset käyttämään aikaansa tietokoneella muuhunkin kuin pelaamiseen. Sen vuoksi esikoinen osaakin jo aika näppärästi rakentaa erilaisia omia tietokonepelejä. Suoranaista koodaamista ei sentään ole opeteltu, mutta onhan sitä noita ohjelmia jotka mahdollistavat pelien rakentamisen.

Olen myös viettänyt satoja tunteja seuraamalla mitä lapset (nykyiset murrosikäiset nuoret) koneella pelaavat. Yksi eniten aikaani saanut peli on World of Warcraft -maailma. Tulen vielä vanhanakin muistelemaan miten istuin esikoisen vierellä ja kehoitin arkaa ensikertalaista hoitelemaan pari alempitahoista vihollista vakuuttamalla että "kyllä ne kuolee". Sen vuoksi lapseni kutsuvatkin minua WoW-personal traineriksi. Sama palvelu alkoi myös kuopukselle kun hän sai luvan ko.pelin pelaamiseen. Myös Minecraft on suuri suosikkini, mutta Sims-maailma liian realistisena ei niinkään houkuttele.

Houkutus pelata itse nykyaikaista roolipeliä netissä on todella suuri. Mitä mahdollisuuksia tuollainen fantasiamaailma antaisi, etenkin kun osa servereistä on varattu nimen omaan roolipelaamisen ja osa servereistä keskittyy enemmän niille joille taistelut ja pelissä eteneminen ovat pääasia. Nuoriso on useasti houkutellut minua mukaan pelaamaan omalla hahmolla, mutta koska pelikoukku on terävä ja tiedän että se painuu syvälle, en ole vielä uskaltanut ottaa ensimmäistä askeltani Eversong Woodsissa - verihaltijoiden aloituspaikassa. Sillä jos ikinä pelaan WoW:ia, ensimmäinen hahmoni on ehdottomasti verihaltija.

Ehkä sitten kun kodin pelikone joskus vapautuu nuorten lähtiessä maailmalle, voisin uskaltautua taas palaamaan netin fantasiamaailmaan. Tosin esikoinen juuri vannotti, että hän haluaa ehdottomasti olla katsomassa kun minä ryhdyn taas pelaamaan - ehkä sitä joku päivä voisikin laskea kätensä näppäimistölle ja sitten se olisikin taas menoa!

PÄIVITYS:
Reilu kaksi vuotta tämän bloggauksen kirjoittamisen jälkeen se tapahtui, yöhaltijani syntyi Teldrassilissa kesälomallani 2015. Esikoinen opasti ensiaskeleitani ja totesin miten  jännittävältä tuntui pelata nykypäivän roolipeliä. Tosin nuoriso naureskeli miten en oppinut päivässä ohjaamaan hahmoani yhtä sujuvasti kuin he ja asiasta on riittänyt vitsailua nyt kuukausiksi.

Koska pelikoneemme on vahvasti varattuna, ei peliaikoja ole minulle juuri jaettu. Joululoman lähestyessä nuoriso on taas  aloittanut vahvan lobbauksen ja vaatii jatkoa pelihahmolleni - kyllä minä vielä niille näytän!